Itämerestä tuli Nato-järvi

Edward Lucas
Center for European Policy Analysisin vanhempi neuvonantaja
Twitter
Miltä maailma näyttää Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen, pohtii Center for European Policy Analysisin (CEPA) vanhempi neuvonantaja Edward Lucas.

Ladattavat tiedostot

Download: Uusi Länsi -EVA Raportti
Uusi Länsi -EVA Raportti

Uusi Länsi -raportissa kirjoittavat Edward Lucas, Risto E.J. Penttilä, Kristi Raik, Aki Kangasharju, Tuomas Forsberg, Sanna Kurronen, Mikael Mattlin, Veli-Pekka Tynkkynen, Tomas Ries, Heli Simola, Sinikukka Saari sekä François Heisbourg

Lataa

Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti maailmaa pysyvästi. Oikeastaan se on muuttanut monia maailmoja.

Ukrainalaisten sotaa edeltävä maailma on tuhoutunut. Väkivalta ja sen aiheuttama suru, fyysinen ja henkinen trauma, epävarmuus sekä toimeentulon ja omaisuuden menettäminen ovat tuhonneet miljoonia onnellisia elämiä. Tämä on kauhistuttava tahra aikamme historiassa, ja sen seuraukset kestävät tämän artikkelin lukijoiden koko elämien ajan.

Mutta Ukraina ei ainoastaan kärsi, se myös taistelee. Tämä on muuttanut Ukrainan suhdetta muuhun maailmaan. Valtava maa on nyt tapahtumien keskipisteessä, ja sen kansa päättää, mihin ne johtavat. Tämä on valtava muutos. Ukrainalaiset ovat aina joutuneet vakuuttamaan toimijuuttaan: maa ei ole yleensä ollut kartalla niin kartografisessa kuin henkisessäkään mielessä. Ukrainan alueesta taisteltiin ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana, ja Stalinin aiheuttama nälänhätä eli holodomor johti miljoonien ukrainalaisten kuolemaan. Ulkopuolisille nämä tarinat ja paikat olivat kuitenkin osa laajempaa kertomusta  eli keisarillisen Saksan ja natsi-Saksan nousua ja tuhoa ja Stalinin sotaa omaa kansaansa vastaan. Ukrainalaiset eivät itse kirjoittaneet tai kertoneet omaa tarinaansa.

Eivät siis ennen Putinia. Väittämällä, ettei Ukrainaa ja ukrainalaisia ole olemassa, ja epäinhimillistämällä ja tuhoamalla heitä Putin on osoittanut oman väitteensä vääräksi. Ukraina ei ole länsimainen keksintö, eivätkä sen johtajat ole nukkehallitus. Sen kieli ei ole venäjän murre, eikä sen kansallinen identiteetti perustu myytteihin tai natsisympatioihin. Väärinkäsitykset selviävät, kun asioista otetaan selvää. Länsimaissa luultiin pitkään, että Ukraina on jakaantunut ”ukrainankielisiin” ja ”venäjänkielisiin”. Tosi asiassa ukrainalaiset ovatkin kaksikielisiä. Tätäkään ei moni tiennyt.

Länsimaiden uskottavuus on Ukrainan varassa.

Ukraina ei ole vain todellinen vaan myös meille kaikille merkityksellinen paikka. Sen kohtalon varassa on maailman elintarvikehuolto, länsimaiden uskottavuus, Euroopan yhtenäisyys – ja jopa Putinin poliittinen selviytyminen. Ukraina oli ennen helppo sivuuttaa, mutta nyt se on mahdotonta jättää huomiotta. Ukrainalaisten  päätös taistella yllättäen hyökännyttä ylivoimaista vihollista vastaan on muuttanut sekä heidän että meidän maailmaamme.

Koillis-Euroopasta tulee yksi operatiivinen alue

Myös Itä- ja Keski-Euroopan maat ovat nyt huomion keskipisteenä. Ne ovat varoitelleet Venäjästä vuosikymmenten ajan, mutta varoituksia on aina vähätelty, ja ne on sivuutettu. ”Vanha länsi” taidettiin yllättää 24. helmikuuta, mutta virolaisille, latvialaisille, liettualaisille, puolalaisille ja muille Venäjän hyökkäys todisti, että he olivat olleet oikeassa. Heille nyky-Venäjä on edustanut maata, joka toisinaan esittää kapitalistista ja demokraattista, mutta joka on sisimmältään imperiumi, ja he olivat oikeassa. Kitka ja ristiriita eivät johdu huonosta johtajuudesta, eivätkä varsinkaan länsimaiden provokaatioista. Ne kuvastavat venäläisten syvässä istuvaa asennetta historiaan ja maantieteeseen. Asenne oli olemassa ennen Putinia ja on varmasti myös Putinin jälkeen.

Ehkä paras esimerkki tästä on Viro. Vuonna 1994 presidentti Lennart Meri piti puheen Hampurissa. Hän varoitti vaarasta, jonka Venäjän puuttuminen naapurivaltioiden asioihin aiheuttaa, ja länsimaita toiveajattelusta. Meren manttelin on nyt perinyt Viron pääministeri Kaja Kallas. Euroopan parlamentille pitämässään puheessa Kallas totesi, että on epäkohteliasta huomauttaa, että minähän sanoin. Mutta se on silti totta. Meitä varoitettiin, mutta me emme kuunnelleet.

Maailma on muuttunut myös Viron naapurimaissa  Ruotsissa ja Suomessa. Ne ovat kärsineet vuosikymmeniä poliittisen ja taloudellisen järjestelmänsä ja geopoliittisen asemansa välisestä jännitteestä. Sisäpoliittisesti ne ovat olleet länsimaita, mutta ulkopoliittisesti liittoutumattomia. Taustalla, näkymättömissä, on kuitenkin ollut vahva turvallisuus- ja sotilaallinen side Yhdysvaltoihin, joka on ollut läheisempi kuin moni on tiennyt. Suomi säilytti vahvan puolustuskyvyn myös neuvostoajan jälkeisinä optimistisina vuosikymmeninä, jolloin monet muut maat laiminlöivät oman alueensa puolustamisen. Jotkut maailmat muuttuvat vain päällisin puolin.

Päätös Naton jäsenyyden hakemisesta oli äkillinen, mutta se perustui Venäjän toistuviin provokaatioihin, mukaan lukien ilmatilan loukkaukset, Ruotsia vastaan vuoden 2013 pitkänäperjantaina tehtyyn valehyökkäykseen, jatkuviin huoliin Venäjän aikomuksista (ja toiminnasta) Gotlannissa, venäläisten huolestuttaviin kiinteistökauppoihin Suomessa, toimittajien ahdisteluun ja Venäjän yhä jyrkempiin lausuntoihin. Molemmat maat olivat jo reagoineet näihin uhkiin tiivistämällä suhteitaan Yhdysvaltoihin ja toisiinsa sekä kasvattamalla puolustusbudjettiaan. Strategisen palapelin puuttuvat palaset ovat paikoillaan.

Nyt Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys muuttaa Koillis-Euroopan maailmaa. Strategisen palapelin puuttuvat palaset ovat paikoillaan. Alue voidaan nyt ymmärtää yhdeksi operatiiviseksi alueeksi, jolla on selkeä komentorakenne, meristrategia, integroitu ilma- ja ohjuspuolustus, asianmukaiset tiedustelu- ja valvontavalmiudet sekä tarvittavat valmiussuunnitelmat ja -joukot heikoimmassa asemassa olevien maiden eli Viron, Latvian ja Liettuan turvana. Mitään näistä ei tapahdu automaattisesti, mutta lähtökohdat näille muutoksille ovat nyt olemassa. Tästä myös seuraa, että Itämerestä tulee Nato-järvi. Alueen jokaisen maan turvallisuus paranee (jopa Venäjän: aggression hillitseminen on hyväksi myös Venäjän turvallisuudelle).

Euroopan turvallisuus riippuu yhä Yhdysvalloista

Tärkein haavoittuvuus eli Puolan ja Liettuan välinen Suwałkin käytävä on kuitenkin edelleen olemassa. Venäjän Kaliningradin ja sen liittolaisen Valko-Venäjän välissä oleva kapea maakaistale on uuden kylmän sodan etulinja. Liettua ja Puola haluavat Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen sitoutuvan käytävän puolustamiseen paljon vahvemmin.

Tämä korostaa maailman muutosta Brysselissä. Natoa ei voida enää väittää ”aivokuolleeksi” (kuten presidentti Emmanuel Macron on epäoikeudenmukaisesti Natoa luonnehtinut). Sen perinteinen tehtävä eli maanpuolustus on nyt keskeisessä asemassa, ja liittoutumalla on haastava tehtävä herätellä itsensä vanhaan tehtäväänsä. Sotilaallinen liikkuvuus (kyky siirtää nopeasti suuria määriä joukkoja ja materiaalia pitkien matkojen päähän) on valtava ongelma. Mustameri on musta aukko – ongelma, jota edistys Itämeren alueella korostaa. Natolla on ongelmia. Merkityksettömyys ei kuitenkaan kuulu niihin.

Eurooppalaisille päättäjille Ukrainan sota korostaa merkittävää mutta yleensä huomiotta jäävää maailman piirrettä: riippuvuutta Yhdysvalloista. Muistutus omasta heikkoudestaan on epämiellyttävä mutta ansaittu. Eurooppa on Yhdysvaltoja suurempi ja rikkaampi, ja Ukraina on Euroopassa. Euroopan kansalliset ja EU:n tason johtajat eivät kuitenkaan kykene ratkaisemaan sodan ongelmaa Euroopan sotilaallisen heikkouden takia. Eurooppa voi toki antaa rahaa ja niin se tekeekin. Se voi myös asettaa pakotteita Venäjälle. Silti aseet, jotka auttavat Ukrainaa häviämästä sotaa (ja saattavat aikanaan tuoda sille voiton), tulevat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloista. Eurooppa on sekä määrällisesti että laadullisesti jäljessä.

Eurooppalaiset johtajat ovat olleet omahyväisiä ja ahneita.

Tämä ei johdu sotilaallisesta tappiosta ja Versailles-tyylisestä ulkopuolelta asetetusta rajoituksesta, vaan syyllisiä ovat Euroopan omat johtajat. He ovat olleet tietämättömiä, ylimielisiä, omahyväisiä ja ahneita. Muutos on  kuitenkin jo käynnissä, ja tyhjänpäiväinen puhe ”strategisesta autonomiasta” on vähentynyt. Kukaan ei usko, että Euroopan unionin solidaarisuuslauseke suojelisi Venäjän aggressiolta.

Merkittävintä on ehkä kuitenkin se, että hyökkäys teki lopun Euroopan ulkopoliittiseen ajatteluun vuosikymmeniä keskeisesti vaikuttaneesta merkantilistisesta ajattelusta. Kaupan ja investointien edistäminen ei ole enää ensisijainen tavoite, vaan tärkeintä on turvallisuus. Tätä sovelletaan nyt Venäjään, mutta se vaikuttaa myös Kiinan-suhteisiin. Euroopan komissio on puhunut pitkään EU:n geopoliittisesta toimijuudesta, ja pakotteiden ja sotilaallisen avun yhdistelmä Ukrainalle merkitsee, että teot alkavat vihdoin vastata puheita.

Iso-Britannia on panostanut tekoihin ja rohkaiseviin, innostaviin viesteihin selvästi EU:ta enemmän. Ennusteet maan Brexitin jälkeisestä merkityksettömyydestä ovat osoittautuneet liioitelluiksi. Euroopan unionista eroamisella on ollut poliittinen ja taloudellinen hinta (ja Brexitin kannattajat ovat nykyään aika hiljaa), mutta Ukrainan sota korostaa Ison-Britannian vahvuuksia. Sen ainutlaatuinen sotilaallisten ja tiedusteluresurssien yhdistelmä on nyt hyvin kysyttyä. Ukraina on siirtänyt EU:n omaa fokusta itään, aivan kuten Iso-Britannia kohdistaa omaansa länteen.

Aurinko laskee Kiinalle

Toisaalta maailma on muuttunut myös amerikkalaisille. Washingtonin poliittiset päättäjät pitivät vuosia parempana keskittyä terrorismiin ja Kiinan nousuun kuin huolehtia Euroopan turvallisuudesta. Jäljelle jääneen huomion sai Venäjä: muistanette esimerkiksi Obaman valtakauden suhteiden ”nollauksen”.

Ongelmien laiminlyöminen usein kuitenkin korostaa niitä. Venäjä yritti tuhota transatlanttisen liittoutuman, mutta on sen sijaan vahvistanut sitä. Sen eurooppalaiset jäsenet eivät enää ole amerikkalaisissa silmissä samanlaisia vapaamatkustajia kuin ennen. Niistä onkin hyötyä.

Yhdysvaltojen uskottavuus on vaakalaudalla Ukrainassa. Jos Yhdysvallat ja sen liittolaiset eivät pysty takaamaan suuren, suotuisassa sijainnissa olevan ystävällisen maan olemassaoloa, pystyvätkö ne pelastamaan Taiwanin Kiinalta? Muutoksen tuulet puhaltavat myös Yhdysvalloissa. Maan yleinen mielipide tukee voimakkaasti Ukrainaa ja Venäjään kohdistuvia talouspakotteita (samalla kun suoraa sotilaallista väliintuloa vastustetaan). Kongressissa puoluerajat ylittävä konsensus on yhtä vaikuttava kuin harvinainen, mutta toivottavasti se on myös pitkäikäinen.

Samalla kun maailma muuttuu paremmaksi Yhdysvalloille, se synkkenee Kiinan kannalta. Sen strateginen kumppani Venäjä on paljastunut vastuuttomaksi ja taitamattomaksi. Kiinan kommunistisen puolueen kärsivälliselle johdolle tiukka vastakkainasettelu länsimaiden kanssa tuli liian aikaisin. Vielä pahempaa on, että Yhdysvaltojen johtamat liittoutumat, joiden Xi Jinping uskoi olevan vääjäämättömästi heikkenemässä, ovat heränneet uudelleen henkiin. Polttoaineiden, elintarvikkeiden ja lannoitteiden hintojen nousu on huono uutinen maalle, joka tuo niitä kaikkia ulkomailta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Kiina käskisi Venäjän lopettamaan sodan, mutta se voi kuitenkin estää rajun eskalaation: jos Putin pohtiikin esimerkiksi ydinaseen käyttämistä, hänen on otettava huomioon Pekingin reaktio, joka on vähintäänkin voimakas suuttumus.

Yhdysvaltojen tuki auttaa Ukrainaa käytännössä, mutta haittaa sitä symbolisesti. Maailmankuvat nimittäin vaihtelevat. Suuressa osassa Afrikkaa, Latinalaista Amerikkaa ja Aasiaa Ukrainan sota nähdään idän ja lännen välisenä konfliktina, jossa Yhdysvaltojen asiamiehelle (Ukrainalle) annetaan ansaittu opetus Afganistanin sodan toisinnon muodossa. Harva niistä haluaa rangaista Venäjää. Vain Afrikan maata kannatti YK:n päätöslauselmaa erottaa Venäjä ihmisoikeusneuvostosta, ja yhdeksän äänesti vastaan, 23 tyhjää ja 11 ei äänestänyt ollenkaan. Ajatusta, että Putinin sota on imperialistinen valloitussota entistä siirtomaata vastaan ei ole laajalti hyväksytty. Ukrainalla ja sen liittolaisilla on hyvä mahdollisuus saada viestinsä paremmin perille.

Sodan jatkuessa ”rauhanpuolueen” ääni vahvistuu

Imperialismi on kuitenkin tosiasia, vaikkei sitä tunnustetakaan. Se muuttaa myös venäläisten maailmaa. Sadat  tuhannet, jopa miljoonat venäläiset ovat lähteneet maasta, ja Venäjän diasporan uusia keskuksia ovat esimerkiksi Taškent, Dubai, Jerevan, Tbilisi ja Istanbul. Vaikka heidän kohtalonsa ei ole verrattavissa ukrainalaisiin, Venäjän keskiluokkien etuoikeutetuille, jopa hemmotelluille jäsenille, joille politiikka oli tylsää ja merkityksetöntä, uuden elämän epävarmuustekijät ja nöyryytykset ovat vahva muistutus omahyväisyyden hinnasta. Kotimaassa ja ulkomailla venäläiset kärsivät johtajiensa tekojen seurauksista. Jotkut kieltävät sen, ja monet haluavat osoittaa isänmaallisuuttaan ja tukeaan Kremlin propagandakoneen kuvaamalle dystooppiselle maailmankuvalle. Heidän mielestään sotaa ei käydä vain Ukrainan huumeriippuvaisia natseja vastaan vaan myös naruista taustalla vetelevää länttä vastaan. Uhraukset ovat kunnian hinta.

Toisaalta monet venäläiset ovat yhtäkkiä huomanneet, että maan historian synkimmät tapahtumat ovat toistumassa nykyhetkessä. Historian käyttäminen aseena herättää kriittiseen ajatteluun. Mitä enemmän nuoret oppivat Neuvostoliiton ja Venäjän imperiumeista, sitä enemmän he tuntevat myötätuntoa niiden uhreja kohtaan.

Venäjä voi syöksyä sekasortoon.

Putinin katastrofaalinen tappio voisi nopeuttaa oppimista ja herättää ihmiset vihdoin tilintekoon Venäjän imperiumin menneisyydestä, tilintekoon, jota Venäjä on lykännyt vuosisadalla. Sodan hinta lisää myös jännitteitä keskuksen ja reuna-alueiden välillä. Jännitteet voivat hellittää johtajanvaihdoksen myötä tai lisääntyä entisestään. Mahdolliset seuraukset vaihtelevat: Venäjästä voi tulla aito liittovaltio tai se voi toisaalta syöksyä sekasortoon. Niiden, joiden ihannemaailmassa Venäjä on demokraattinen maa, joka on oppinut elämään menneisyytensä, itsensä ja naapureidensa kanssa, on odotettava pitkään.

Maailma on jatkuvassa muutoksessa, ja dramaattisilta tuntuvat muutokset voivat olla ohimeneviä. Liettuan ulkoministeri Gabrielius Landsbergis on sanonut, että Euroopassa solidaarisuuden ja Venäjän hyökkäyksen uhrien tukemisen ”kuherruskuukausi” on ohi. Jakolinja on avautumassa Ukrainan sotilaallisen tuen jatkamista ja lisäämistä, uusia Venäjän vastaisia pakotteita ja Naton itäisen reunan vahvistamista tukevien pohjoisten ja itäisten maiden sekä pääasiassa näitä toimia epäilevien ja niitä suorastaan vastustavien eteläisten ja läntisten maiden välillä. Saksalainen ulkopolitiikan kommentoija Ulrike Guérot kysyy: ”Wie viel Leid wollen wir noch hochskalieren, bis wir endlich Frieden schaffen? Der ungerechteste Frieden ist besser als der gerechteste Krieg?” (”Kuinka paljon haluamme aiheuttaa kärsimystä ennen kuin rakennamme rauhaa, koska epäoikeudenmukaisin rauha on parempi kuin oikeudenmukaisin sota?”).

Sodan kärsimysten lisääntyessä ”rauhanpuolueen” (bulgarialaista tutkijaa Ivan Krastevia lainatakseni) ääni vahvistuu. Lopeta taistelu ja aloita keskustelu, sanotaan. Meidän on tultava toimeen sen kanssa, ettei Venäjä katoa mihinkään, sanotaan. Emme ehkä palaa ”normaaliin”, mutta meidän on keskusteltava muun muassa asevalvonnasta, ilmastonmuutoksesta ja avaruudesta. Naton itäreunan vahvistaminen on provokaatio, sanotaan (vaihtoehtoinen ja vastakkainen näkemys on, että Venäjän sotakone pärjäsi Ukrainaa vastaan niin huonosti, ettei se koskaan hyökkää Natoa vastaan).

Ukrainan, Euroopan ja maailman tulevaisuus riippuu tästä. Putin on epäonnistunut monessa, mutta voi olla, että hän on oikeassa sen suhteen, että länsimaat ovat jakautuneita ja haluttomia hyväksymään riskiä. Hän voi halutessaan julistaa voiton ja liittää valloittamansa alueet Venäjään. Ukraina saattaa haluta jatkaa taistelua, mutta länsimainen ”rauhanpuolue” on vastahakoinen. Rampautunut ja katkera Ukraina ja voittoisa vaikkakin uupunut Venäjä on karmiva tulevaisuus. Se tarkoittaisi, ettei Eurooppa ole osannut vastata oman turvallisuutensa eksistentiaaliseen haasteeseen, ja sen seurauksena Euroopan uskottavuus on sirpaleina. Tämä ilahduttaisi maailman autoritaarisia kleptokraatteja.

On jo selvää, että kylmän sodan jälkeinen maailma on ohi, mutta emme vielä tiedä, mitä sen tilalle tulee. Mahdollisten lopputulosten kirjo on laajin sitten vuoden 1991. Riippumatta siitä mitä me päätämme, lopputulosten hintana on joka tapauksessa kymmenien tuhansien viattomien ihmisten veri. Tehdään siis hyviä päätöksiä.

Edward Lucasin kirjoitus on julkaistu EVA Raportissa Uusi Länsi. Koko raportin pääsee lukemaan tästä