Suomalaiset eivät innostu identiteettipolitiikasta

Ladattavat tiedostot

Olen suomalainen -EVA Analyysi

Identiteettipolitiikan jalansija Suomessa on rajallinen. EVA Analyysin Olen suomalainen on kirjoittanut toimituspäällikkö Sami Metelinen.

Lataa

EVA Analyysin Olen suomalainen kuvioliite

Lataa

Identiteettipolitiikka on viime vuosina rantautunut Suomeenkin Atlantin yli tulleena tuontitavarana. Sen juuret löytyvät Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelusta 1960-luvulla, kamppailussa seksuaali- ja  sukupuolivähemmistöjen oikeuksista ja feminismin eri aalloista. Identiteettipolitikka haastaa perinteisen liberaalin suvaitsevaisuuden nostamalla yhteiskunnalliseen keskusteluun eri yhteiskunnallisten ryhmien etuoikeutetut ja syrjityt asemat – ja ennen kaikkea vaateet yhteiskunnassa syrjittyjen ryhmien aseman parantamisesta.

Mutta onko identiteettipoliittisilla seikoilla merkitystä kansalaisille itselleen? Yhdysvalloissa keskustelu on kärjistynyttä, ja sen taustalta löytyy vuosisatoja kestänyttä sortoa ja rotuun liittyvää väkivaltaa. Suomessa ei ole koettu laajamittaisia rotumellakoita, mutta termit kuten woke ja cancel-kultuuri ovat löytäneet tiensä tännekin. Woke on alun perin tummaihoisten Yhdysvalloissa käyttämä termi, jolla on viitattu oman rodullisen asemansa tiedostamiseen. Se on nyttemmin muotoutunut tarkoittamaan laajemmin yhteiskunnassa vallitsevien ristiriitojen ja epätasa-arvon tunnistamista. Cancel-kulttuuri taas liittyy syrjinnän ehkäisemiseen: syrjiviä mielipiteitä esittäviä ei päästetä esittämään näkemyksiään. Termeille ei ole vielä vakiintuneita suomenkielisiä käsitteitä, mikä kuvastaa sitä, että kyse on tuontitavarasta. Silti esimerkkejä vaatimuksista väistää (etuoikeutetussa asemassa olevan on syytä olla hiljaa), olla päästämättä syrjiviä näkemyksiä esittäviä lavalle ja lastenkirjojen sensuroinnista alkaa löytyä myös Suomesta.

Poliittiset ristiriidat kumpuavat siitä, että eri yhteiskunnalliset ryhmät kokevat kovin eri tavoin,
ketkä yhteiskunnassa oikein ovat syrjittyjä ja ketkä etuoikeutettuja – näin myös Suomessa. Tämä selviää syksyllä 2021 tehdystä EVAn Arvo- ja asennetutkimuksesta. Ottaen huomioon, että ihmisten arvot pysyvät hyvin muuttumattomina yli ajan, voidaan olettaa, että näkemyksissä ei ole syksyn 2021 jälkeen tapahtunut merkittäviä muutoksia.

Tutkimuksessa selvitettiin ensinnäkin sitä, mitä identiteetti ylipäänsä suomalaisille merkitsee. Toiseksi kysyttiin, ketkä Suomessa oikein ovat etuoikeutettuja ja ketkä syrjäytettyjä. Lopuksi kysyttiin suomalaisten suhtautumista sananvapauteen ja joihinkin mahdollisiin keinoihin ehkäistä syrjivien näkemysten esiintymistä.

Suomalaiset kokevat olevansa ensisijaisesti suomalaisia

Identiteettipoliittisessa keskustelussa korostuvat usein syvät jakolinjat erityisesti arvokonservatiivisten ja arvoliberaalien käsitysten välillä. Kysyttäessä oman identiteetin eri osatekijöiden tärkeydestä suomalaiset korostavat kuitenkin pikemminkin suomalaisia yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Lisäksi eri väestöryhmien identiteettiprofiilit ovat varsin yhteneväisiä. Suomalaisille ylivoimaisesti tärkein identiteetin rakennuspalikka on suomalaisuus ja toisena tulee äidinkieli.

Peräti 87 prosenttia sanoo, että suomalaisuus on tärkeä henkilökohtaisen identiteetin osatekijä, ja vain kymmenesosa (11 %) ei pidä sitä tärkeänä (Kuvio 1). Äidinkieli on vastaavasti tärkeä 81 prosentille, kun 17 prosenttia ei koe sitä tärkeäksi.

Kuvio 1.

Suomalaisten identiteettiä leimaa hyvin voimakas kansallistunne, sillä kansallisuus ja kieli koetaan tärkeiksi riippumatta sukupuolesta, iästä, yhteiskunnallisesta statuksesta, koulutuksesta ja puoluekannasta (ks. väestöryhmittäiset erittelyt Kuvioliitteessä). Voimakas identifioituminen suomalaisuuteen ei kuitenkaan kerro niinkään poliittisesta kansallismielisyydestä, vaan se heijastaa pikemminkin suomalaisten yleistä tyytyväisyyttä asemaansa nimenomaan suomalaisina. EVAn Arvo- ja asennetutkimuksissa hyvin suuri enemmistö on jo vuosikymmenien ajan katsonut, että ”on onni ja etuoikeus olla suomalainen”, ja syksyn 2021 mittauksessa 84 prosenttia suomalaisista yhtyi tähän käsitykseen.

Toiminta rakentaa identiteettiä

Seuraavina identiteetin rakennuspuiden tärkeysjärjestyksessä tulevat henkilökohtaiseen elämään ja toimijuuteen liittyvät tekijät: terveys, harrastukset, työ ja koulutus. Nämä ovat aiheita, jotka nousevat kyselytutkimuksissa esiin myös silloin, kun suomalaisilta tiedustellaan, millaisia asioita he pitävät elämässään tärkeinä.

Terveydentilaa pitää tärkeänä oman identiteettinsä kannalta kolme neljästä (76 %), ja sen merkitys identiteetille voimistuu iän mukana huomattavasti. Nuorille (18–25-vuotiaille) terveydentila on tärkeä oman identiteetin kannalta vain 55 prosentille, mutta kaikkein vanhemmissa ikäluokissa terveydentila nousee tärkeimmäksi identiteetin määrittäjäksi suomalaisuuden rinnalle. Terveydentila osoittautuu muita selvästi vähemmän tärkeäksi tekijäksi työttömille (51 %), mutta työttömät erottuvat muutoinkin väestöryhmänä, jonka identiteetin kannalta oikein mikään ei tunnu erityisen tärkeältä lukuun ottamatta suomalaisuutta.

Toimiminen ja tekeminen määrittää identiteettiä varsin voimakkaasti. Harrastuksia omalle identiteetilleen pitää tärkeinä vajaa kaksi kolmasosaa (64 %), työtä tai ammattia 62 prosenttia ja koulutusta 61 prosenttia. Suomalaiset ovat perinteisesti työkeskeistä kansaa, mutta vapaa-ajan ja harrastusten merkityksen kasvusta on saatu merkkejä myös aiemmissa EVAn Arvo- ja asennetutkimuksissa. Työn merkitys identiteetille ei kuitenkaan ole jäämässä harrastusten varjoon. Näiden tasaveroista asemaa selittää se, että harrastukset ovat tärkeitä kaikissa väestöryhmissä, mutta työ on luonnollisesti vähemmän tärkeää väestöryhmissä, jotka eivät ole työssä tai opiskele jollekin tietylle alalle.

Keskustan ja perussuomalaisten äänestäjät erottuvat perinteiden ja sukujuurien vaalijoina.

Työn merkitys identiteetille kasvaa selvästi koulutustason myötä, kuten myös itse koulutuksen merkitys. Koulutuksen merkitys identiteetille on suurinta akateemisen koulutuksen saaneilla ja se on erityisen tärkeää myös 18–25-vuotiaille, yli 65-vuotiaille, ylemmille toimihenkilöille ja opiskelijoille. Kokoomuksen ja SDP:n äänestäjille koulutus on niin ikään keskimääräistä tärkeämpää identiteetin kannalta (ks. Näistä puolueiden äänestäjien identiteetti on tehty Analyysin s. 5).

Oman toiminnan lisäksi identiteettiä määrittävät myös ylisukupolvisuus ja koti. Koulutuksen jälkeen seuraaviksi tärkeimpinä suomalaisten identiteetin osatekijöinä listalla tulevat perinteet ja asuinpaikka, joita molempia 60 prosenttia pitää tärkeinä. Likimain samoihin lukemiin yltävät sukujuuret, joita 59 prosenttia pitää tärkeänä omalle identiteetilleen.

Perinteet ja sukujuuret ovat identiteetin kannalta ikäsidonnainen tekijä. Yli 65-vuotiaille perinteet ovat tärkeä identiteetin osa kolmelle neljästä  (74 %), mutta 18–25-vuotiaille alle puolelle (45 %).  Sukujuuret taas ovat erityisen tärkeitä 56–65-vuotiaiden ikäluokassa (70 %), mutta vielä selvemmin  pienten, alle 4 000 asukkaan paikkakuntien ihmisille (78 %).

Puolueiden kannattajaryhmistä keskustan ja perussuomalaisten äänestäjät erottuvat keskimääristä vahvempina perinteiden ja sukujuurien vaalijoina, kun taas vihreiden äänestäjille nämä kysymykset eivät ole niin tärkeitä identiteetin kannalta.

Naisten identiteetti on miehiä vahvempi

Sukupuoli on identiteetin kannalta tärkeä 60 prosentille. Sen merkitys vähenee iän kasvaessa, mutta kasvaa koulutustason myötä. Naisille (65 %) sukupuoli-identiteetti on paljon tärkeämpi kuin miehille (56 %). Sukupuoli-identiteetin tärkeys onkin merkittävin yksittäinen miesten ja naisten identiteettejä erottava tekijä (Kuvio 2).

Kuvio 2.

Kun tarkastellaan naisten ja miesten näkemysten eroja, havaitaan, että oman sukupuolen ohella naiset määrittävät miehiä vahvemmin identiteettiään myös terveydentilan, ulkonäön, sukujuurten, asuinpaikan ja koulutuksen kautta. Miehille puolestaan hieman tärkeämpiä tekijöitä ovat poliittinen ja seksuaalinen suuntautuminen. Naisilla on vastausten perusteella ylipäänsä vahvempi kosketus omaan identiteettiinsä kuin miehillä.

Naisten ja miesten keskimääräiset eroavaisuudet asenteissa tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman naisten ja miesten asenne-eroihin suhteessa identiteettipoliittisiin kysymyksiin (ks. Analyysin ss. 11–14). Naisille korostuvat identiteetin tekijöinä miehiä enemmän ulkoapäin tunnistettavat henkilökohtaiset ominaisuudet (sukupuoli, terveys, ulkonäkö). Miehille tärkeämmät poliittinen ja seksuaalinen suuntautuminen eivät näy välttämättä ulospäin. Näiden lisäksi myös yhteiskuntaluokka on aavistuksen vahvempi tekijä miesten kuin naisten identiteetille. Myös yhteiskuntaluokka liittyy enemmän omaan kokemukseen kuin ulkoiseen olemukseen.

Status kiinnostaa lähinnä porvareita

Edellä luetellut identiteetin osatekijät yhdistävät kansalaisia varsin laajasti. Listan muiden tekijöiden kohdalla havaitaan väestöryhmittäin enemmän vaihtelua niiden tärkeydessä. Tämä tekee niistä kiinnostavia identiteettipolitiikan kannata, vaikka ne näyttäytyisivätkin keskimääräistä vähemmän tärkeinä koko väestön tasolla.

Yhteiskuntaluokan tärkeys korostuu hieman muita enemmän koulutustason kasvaessa.

Puolet (50 %) pitää tulotasoa ja varallisuutta tärkeänä oman identiteettinsä osatekijänä, mutta 45 prosenttia ei pidä. Väestöryhmittäisessä tarkastelussa tulotaso ei erottele eri väestönosia kovinkaan voimakkaasti, mikä kielii suomalaisten tasa-arvohakuisuudesta. Tulotason ja varallisuuden merkitys identiteetille korostuu vain vähän koulutuksen ja sosioekonomisen aseman kohotessa, eikä tulotaso vaikuta olevan keskeinen osa identiteettiä missään väestöryhmässä (Ks. Kuvioliite). Keskimääräistä tärkeämpää tulotaso ja varallisuus on ylemmille toimihenkilöille (67 %) sekä kokoomuksen (72 %) ja Liike Nytin (70 %) äänestäjille (ks. Näistä puolueiden äänestäjien identiteetti on tehty Analyysin s. 5).

Vanhemmuus on tärkeää 47 prosentille suomalaisista, mutta 43 prosentille ei ole. Ikäryhmittäisistä vastauksista (ks. Kuvioliite) voidaan päätellä, että lapsen saaminen ja vanhemmaksi tuleminen luo identiteettiin uuden vahvan ulottuvuuden, jonka tärkeys vain kasvaa iän karttuessa. Vanhemmuus on yhtä tärkeä identiteetin osatekijä sekä miehille että naisille, mutta muilta osin väestöryhmittäisissä vastauksissa ilmenee paikoin suurtakin vaihtelua, jonka takana ovat lähinnä erot ryhmien ikärakenteissa ja täten äitien ja isien edustuksessa niiden sisällä.

Kansainvälisyys on tärkeä osa identiteettiä 47 prosentille suomalaisista, mutta puolet (49 %) ei pidä sitä itselleen tärkeänä. Johdonmukaisemmin kansainvälisyyden tärkeyttä selittää asuinpaikka. Kansainvälisyys on olennaisempi kaupunkiväestön kuin pienemmillä paikkakunnilla asuvien identiteetille. Eniten painoa kansainvälisyydelle antavat kristillisdemokraattien11 kannattajat (72 %), yli 65-vuotiaat (62 %) sekä kokoomusta äänestävät (60 %). Liike Nytiä (73 %) ja perussuomalaisia (71 %) äänestävät erottuvat puolestaan ryhminä, joille kansainvälisyys ei ole tärkeää.

Tuloskuvaajan (ks. Kuvio 1 edellä) alapäässä ovat ne identiteetin osatekijät, jotka eivät ole tärkeitä osatekijöitä enemmistön identiteetille. Tällaisia ovat ikä (45 % pitää tärkeänä), poliittinen suuntautuminen (38 %), seksuaalinen suuntautuminen (37 %), ihonväri (37 %), ulkonäkö (36 %), yhteiskuntaluokka (33 %) ja uskonto (29 %). Kyseisiä tekijöitä on suomalaisessa kulttuurissa perinteisesti totuttu pitämään henkilökohtaisina asioina, joista ei tehdä suurta numeroa. Suvaitsevaisuuden on katsottu turvaavan jokaiselle mahdollisuudet toteuttaa itseään ja elää valitsemallaan tavalla.

Edellä mainittujen identiteetin osatekijöiden tärkeyden väestöryhmittäisessä tarkastelussa ilmenee, että niiden merkitys kuitenkin korostuu yhden tai muutaman väestöryhmän kohdalla (ks. Kuvioliite). Uskonto on hyvin tärkeä identiteetin rakennuspalikka kristillisdemokraattien äänestäjille (90 %), mutta ei enemmistölle missään muussa väestöryhmässä. Ikä on tärkeä asia nuorille 18–25-vuotiaille (70 %) ja opiskelijoille (67 %). Ulkonäkö on niin ikään varsin tärkeä tekijä 18–25-vuotiaille (55 %) ja opiskelijoille (56 %), mutta sen merkitys vähenee iän kasvaessa.

Yhteiskuntaluokan tärkeys korostuu hieman muita enemmän koulutustason kasvaessa ja vähenee iän kasvaessa, mutta on muita tärkeämpi lähinnä kokoomuksen (50 %) ja RKP:n (47 %) äänestäjille (ks. Analyysin Näistä puolueiden äänestäjien identiteetti on tehty). Poliittinen suuntautuminen on tärkeää vasemmistoliiton äänestäjille (68 %), mutta keskimääräistä tärkeämpää myös perussuomalaisten (52 %) ja vihreiden (50 %) kannattajille.

Kaiken kaikkiaan identiteetin osatekijöiden väestöryhmittäiset erittelyt eivät anna viitteitä suurista identiteettiin liittyvistä, saati identiteettipoliittisista jännitteistä, joskin on huomioitava, etteivät EVAn Arvo- ja asennetutkimusten väestöryhmittäiset erittelyt kata erilaisten identiteettivähemmistöjen kenttää.

Kiinnostava yksityiskohta liittyy kuitenkin ihonvärin merkitykseen omalle identiteetille. Enemmistö ei pidä sitä olennaisena, mutta joukosta poikkeavat omaa ihonväriään identiteetilleen selvästi keskimääräistä tärkeämpänä pitävät perussuomalaisten (56 %) ja Liike Nytin (54 %) äänestäjät sekä ammattikoulun käyneet (49 %). Näiden väestöryhmien varsin nuiva suhtautuminen maahanmuuttoon sisältää näin ollen myös identiteettipoliittisia aineksia.

Kaupunkilaiset ovat etuoikeutettuja

Edellä nähtiin, että suomalaisten identiteettiprofiilissa painottuvat voimakkaasti väestöä yhdistävät
tekijät. Samalla väestöryhmien väliset identiteettierot jäävät maltillisiksi, eikä henkilökohtaisten
ominaisuuksien (esim. ikä, seksuaalinen suuntautuminen, ihonväri, ulkonäkö tai uskonto) varaan
rakentuvia identiteettitekijöitä pidetä erityisen tärkeinä omalle identiteetille. Tältä pohjalta voidaan olettaa, että suomalaiset ovat varsin suvaitsevaisia ja valmiita antamaan tilaa identiteettien moninaisuudelle.

Toisaalta enemmistön suvaitsevaisuus voi myös peittää alleen yhteiskunnallisia tai kulttuurisia rakenteita, jotka syrjivät joitain väestöryhmiä tai suosivat joitain ryhmiä toisten kustannuksella. On myös mahdollista, että enemmistö ei välttämättä edes tiedosta tapahtuvaa syrjintää, saati etuoikeutettua asemaansa. Tätä monitahoista ailähestyttiin EVAn Arvo- ja asennetutkimuksessa pyytämällä suomalaisia arvioimaan 23 ihmisryhmän kohdalla, missä määrin ryhmät ovat yhteiskunnassamme etuoikeutetussa tai syrjityssä asemassa (Kuvio 3).

Kuvio 3.

Suomalaiset ottavat haastavaan aiheeseen kantaa verraten varmalla kädellä. Ryhmistä seitsemän osoitetaan enemmän tai vähemmän etuoikeutetuiksi, kymmenen syrjityksi, viiden asema katsotaan neutraaliksi (ei etuoikeutettu, eikä syrjitty) ja vain yhden asema jää epäselväksi. Arvioita hallitsee myös tietty maltillisuus, sillä mitään ryhmää ei pidetä selvästi etuoikeutettuna tai syrjittynä.

Etuoikeutettuja ovat suomalaisten enemmistön mielestä kaupunkilaiset (67 % mielestä etuoikeutettuja), valkoihoiset (65 %) ja miehet (57 %). Varsin laajalti etuoikeutetuiksi koetaan myös suomenkieliset (50 % pitää etuoikeutettuina), etniset suomalaiset eli kantaväestö (49 %), heteroseksuaalit (48 %) ja ruotsinkieliset (44 %).

Osan ryhmistä enemmistö asettaa neutraaliin asemaan, eikä siis pidä niitä etuoikeutettuina eikä liioin syrjittyinä. Tällaisia ovat evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat (58 % arvioi aseman neutraaliksi), liberaalit (56 %), konservatiivit (51 %) ja nuoret (53 %). Lähes puolet (47 %) katsoo, että myös eri vähemmistöuskontokuntiin kuuluvien asema on neutraali, joskin vajaa kolmasosa (31 %) katsoo, että vähemmistöuskontokuntiin kuuluvia syrjitään ainakin jossain määrin.

Yhtä mieltä sukupuoliryhmät ovat vain siitä, etteivät naiset ole etuoikeutettuja.

Liberaalien ja konservatiivien sekä eri uskontokuntien suhteellisen tasapainoiseksi koettuja asemia voidaan pitää myönteisenä asiana yhteiskunnallisen keskusteluilmapiirin kannalta, sillä maailmalla identiteettipoliittiset kiistat leimahtavat usein arvokysymysten ja uskonasioiden tiimoilta.

Vastaavaa tasapainoa ei kuitenkaan löydy identiteettipolitiikalle niin ikään alttiin sukupuolten tasa-arvon väliltä, sillä naiset jäävät kysymyssarjassa ainoaksi ryhmäksi, jonka asema jää avoimeksi. Vajaa neljäsosa (23 %) arvioi heidän asemansa etuoikeutetuksi, 37 prosenttia neutraaliksi ja yhtä moni (36 %) syrjityksi. Näkemysten hajautuminen johtuu siitä, että miehet ja naiset näkevät asian kovin eri tavoin.

Miesten ja naisten olisi syytä keskustella keskenään enemmän, sillä heidän näkemyksensä toistensa asemista eivät mene yksiin. Yhtä mieltä sukupuoliryhmät ovat vain siitä, etteivät naiset ole etuoikeutettuja. Miehistä 28 prosenttia ja naisista viidesosa (19 %) pitää naisia etuoikeutettuina. Naisista lähes puolet (47 %) kokee naisten aseman syrjityksi, mutta miehistä vain 26 prosenttia on samaa mieltä (ks. Kuvioliite).

Miesten aseman kohdalla naisista kolme neljäsosaa (75 %) pitää miehiä etuoikeutettuina, mutta miehistä vain 40 prosenttia katsoo miesten olevan asemansa etuoikeutettuja. Siinä missä viidesosa (18 %) miehistä pitää asemaansa syrjittynä, eivät naiset allekirjoita tätä käsitystä alkuunkaan (3 %).

Näkemys miesten ja naisten asemasta yhteiskunnassa on myös politisoitunut kysymys, sillä vasemmistopuolueiden (vasemmistoliitto, vihreät, SDP) äänestäjät kokevat miesten aseman selvästi etuoikeutetuksi ja vastaavasti muita enemmän naisten aseman syrjityksi. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että puoluekannatus on sukupuolittunutta: naiset äänestävät useammin vasemmistopuolueita kuin miehet ja oikeistopuolueiden kohdalla asian laita on toisinpäin.

Käsitykset sukupuolten tasa-arvon tilasta säilyvät vahvasti jakautuneina, kun asiaa lähestytään
eri näkökulmista. 40 prosenttia suomalaisista katsoo, että naiset ovat yhteiskunnassamme alempiarvoisessa asemassa, mutta lähes puolet (48 %) ottaa asiaan vastakkaisen kannan (Kuvio 4).

Kuvio 4.

Naisten enemmistö (57 %) pitää oman sukupuolensa asemaa alempiarvoisena, kun taas miehistä kaksi kolmesta (65 %) torjuu teesin. Käsityksessä havaitaan kuitenkin valtava muutos, kun  sitä verrataan Arvo- ja asennetutkimuksessa liki  neljäkymmentä vuotta sitten saatuun tulokseen.

Vuonna 1984 peräti 72 prosenttia katsoi, että naiset ovat alempiarvoisessa asemassa yhteiskunnassa.

Osittain muutosta selittänee se, että pitkällä ajanjaksolla sukupuolten tasa-arvo on kohentunut.16 Enemmistö (52 %) suomalaisista arvioikin, että naiset ja miehet ovat Suomessa nykyisin riittävän tasa-arvoisia (Kuvio 5). 38 prosenttia kokee, että tasa-arvossa on vielä kehitettävää. Toisaalta näkemykset ovat pysyneet yllättävänkin vakaina yli ajan, sillä 53 prosenttia piti tasa-arvoa riittävänä jo vuonna 1994.

Kuvio 5.

Asenteiden pysyvyys koko väestön tasolla näyttäisi johtuvan siitä, ettei keskeisessä jakolinjassa
miesten ja naisten välillä ole juuri tapahtunut liikettä: miesten enemmistö (69 %) ei tunnista naisten kokemaa sukupuolten tasa-arvon ongelmaa. Naisista tasa-arvoa riittävänä pitää vain reilu kolmasosa (35 %), mutta enemmistö (53 %) ei pidä. Merkkejä siitä, että sukupuolten tasa-arvo olisi aiheena ehtymässä ei kuitenkaan saada. Vain vähemmistö (40 %) kokee, että sukupuolten tasaarvosta puhutaan nykyään aivan liikaa (Kuvio 6). Toista mieltä on 44 prosenttia.

Kuvio 6.

Nyt saatujen näkemysten peilaaminen 1980-luvulla saatuihin vastauksiin kertoo, että vähättelevä asennoituminen sukupuolten tasaarvoa koskevaan keskusteluun on tänään selvästi silloista vähäisempää. Vielä vuonna 1988 enemmistö (53 %) koki, että sukupuolten tasa-arvosta puhutaan liikaa. Näkemyksiin on saattanut osaltaan vaikuttaa viime vuosien me too -keskustelu, joka on tuonut globaalisti esille miesten naisia kohtaan harjoittamaa seksuaalista ja sukupuoleen perustuvaa häirintää.

EVAn vuoden 2020 Arvo- ja asennetutkimuksessa 10 prosenttia naisista ilmoitti kokeneensa omakohtaisesti kiusaamista tai hyväksikäyttöä. Vaikka tällaisista kokemuksista raportoivat lähes samassa määrin myös miehet (7 %), ovat naisten kokemukset useammin sukupuolittuneita. 43 prosenttia kokee, että sukupuolten tasa-arvon suuri ongelma on kulttuurissa ja puheissa piilevä miesten vähättelevä suhtautuminen naisiin (Kuvio 7). Toista mieltä on kuitenkin lähes vastaava osuus (40 %). Naisten enemmistön (58 %) mielestä kysymys kiteytyy juuri tähän ongelmaan, kun miehistä vain 29 prosenttia tunnustaa vian olevan itsessään.

Kuvio 7.

Vähemmistöt ovat syrjittyjä

Vaikka naisten asema jää avoimeksi, sama ei päde loppuihin kymmeneen ryhmään, joiden asema arvioidaan syrjityksi (ks. kuvio 3 edellä). Selvimmin syrjityiksi arvioidaan vammaiset (75 % arvioi aseman syrjityksi), historialliset etniset vähemmistöt kuten romanit ja saamelaiset (73 %), tummaihoiset (68 %), vieraskieliset etniset vähemmistöt kuten maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä (66 %) sekä turvapaikanhakijat (63 %). Lisäksi enemmistö pitää syrjittyinä myös sukupuolivähemmistöjä (60 %), ylipainoisia (57 %), maaseudulla asuvia (56 %), seksuaalivähemmistöjä (54 %) ja ikääntyneitä (51 %).

Syrjityiksi arvioiduille ihmisryhmille tyypillisiä ovat niihin kuuluvien keskimääräistä heikommat lähtökohdat, jotka voivat liittyä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin (ylipaino, ikä, vammat), vaikeuksiin sopeutua yhteiskuntaan erilaisen kulttuurin sekä puutteellisen kielitaidon tai koulutuksen takia, mutta myös muiden väestöryhmien ennakkoluuloisiin tai avoimen torjuviin asenteisiin. Syrjittyjen ryhmien joukossa huomion kiinnittyy maaseudulla asuviin, joita pidetään varsin laajalti syrjittynä ryhmänä samalla kun kaikkein etuoikeutetuimmaksi ryhmäksi suomalaiset arvioivat kaupungeissa asuvat. Kun suomalaisilta kysyttiin Arvo- ja asennetutkimuksessa keväällä 2022 eriarvoisuudesta, kaikkein suurin eriarvoisuus paikantui suomalaisten mielessä juuri kaupunkien ja maaseudun välille. Vaikka kantaväestöä pidetään selvästi etuoikeutettuna ryhmänä, voi maaseutuväestön asema kärjistyä tulevaisuudessa poliittisena kysymyksenä, johon ei ole toistaiseksi kiinnitetty riittävästi huomiota.

Syrjinnän suurimmat ongelmat näyttäisivät kuitenkin kiteytyvän etnisen syrjinnän ympärille, sillä neljä viidestä kaikkein syrjitymmästä ryhmästä eriävät etnisesti suomalaisuudestaan ja äidinkielestään ylpeästä kantaväestöstä. Käsitykset kuitenkin jakautuvat kysyttäessä, tarjoaako Suomi heille reilut menestyksen eväät. 45 prosenttia katsoo, että etnisiin vähemmistöihin kuuluvilla on kantaväestön veroiset mahdollisuudet edetä elämässään, mutta melkein yhtä moni (39 %) on eri mieltä (Kuvio 8).

Kuvio 8.

Käsitykset jakautuvat voimakkaasti puolueiden äänestäjäryhmien kohdalla. Perussuomalaisia äänestävät (82 %) katsovat, että etnisten vähemmistöjen asiat ovat kunnossa. Saman suuntaisesti, joskin paljon varovaisemmin ajattelevat keskustan (57 %) ja kokoomuksen (52 %) sekä kristillisdemokraattien (52 %) kannattajat (ks. kuvioliite). Puoluekentän vasemmassa laidassa ollaan eri mieltä. Vasemmistoliiton äänestäjistä vain 15 prosenttia, vihreiden kannattajista viidesosa (19 %) ja SDP:n etniset vähemmistöjen mahdollisuudet edetä ovat kantaväestön veroiset.

Hieman samankaltainen asetelma syntyy seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla. Enemmistö pitää näitä syrjittyinä vähemmistöinä, mutta tätä pienempi osuus (47 %) pitää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämistä ensiarvoisen tärkeänä yhteiskunnallisena tavoitteena ja 37 prosenttia ei pidä (Kuvio 9).

Kuvio 9.

Jakolinjat kysymyksessä piirtyvät jälleen poliittiselle kentälle, jossa vihreitä (88 %), vasemmistoliittoa (83 %) ja SDP:tä (66 %) äänestävät painottaisivat voimakkaasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamista, mutta krilisdemokraattien (2 %) ja perussuomalaisten (9 %) kannattajat eivät. Muiden äänestäjäryhmien kannat huojuvat väestön keskiarvon molemmin puolin.

Väestön enemmistön tuen puuttumista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioiden nostamiselle yhteiskunnallisen agendan kärkeen selittää se, että enemmistö (54 %) suomalaisista on sitä mieltä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin suhtaudutaan Suomessa riittävän suvaitsevaisesti jo nyt (Kuvio 10). Selvästi pienempi osuus (34 %) kokee, että suvaitsevaisuudessa on vielä tekemistä. Jakolinjat asiassa piirtyvät vasemmistoryhmien ja muiden puolueiden välille. Sama jako kahteen leiriin koskee suhtautumista myös sukupuolen moninaisuuteen (ks. Onko sukupuolia enemmän kuin kaksi? s. 10).

Kuvio 10.

Sananvapautta ei mielellään rajoiteta

Tiettyjen edellä Kuviossa 3 esitettyjen ryhmien yhteiskunnallisen aseman arviointiin liittyy selviä
identiteettipoliittisia piirteitä. Kärjekkäät jakolinjat piirtyvät perussuomalaisten sekä vasemmistoliiton ja vihreiden äänestäjien välille (ks. Identiteetin politisoituminen ss. 16–18). Perussuomalaisten äänestäjien näkemykset ovat kuin peilikuva vasemmistoliiton ja vihreiden äänestäjien näkemyksistä. Muiden puolueiden äänestäjien näkemykset sijoittuvat lähemmäs väestön keskimääräisiä näkemyksiä.

Perussuomalaisten äänestäjät eivät koe etuoikeutetuiksi valkoihoisia, suomenkielisiä, heteroseksuaaleja, kantasuomalaisia ja konservatiiveja, kun vasemmistoliiton ja vihreiden äänestäjien enemmistö kokee. Vastaavasti vasemmiston ja vihreiden äänestäjien enemmistö kokee, että naiset, tummaihoiset, vieraskieliset etniset vähemmistöt, seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt ja turvapaikanhakijat ovat yhteiskunnassa syrjittyjä, mutta perussuomalaisten äänestäjät eivät jaa tätä käsitystä.

Näissä näkemyseroissa ollaan identiteettipoliittisten ristiriitojen ytimessä, sillä ne vaikuttavat myös siihen, minkälaiset keinot syrjimisen ehkäisemiseksi koetaan hyväksyttäviksi ja minkälaiset ei. Yleensä kyse on sananvapauden rajoittamisesta tavalla tai toisella, koska syrjinnän tulkitaan piilevän rakenteissa: suhtautumisessa ja puheissa.

Suomalaiset ovat lähtökohtaisesti varsin allergisia sananvapauteen puuttumiselle. Lähes kaksi kolmesta (63 %) turvaisi sananvapauden kaikissa tilanteissa, myös silloin, kun joku kokee tekstin tai muun esityksen häiritseväksi tai loukkaavaksi (Kuvio 12). Toisella kannalla on reilu viidesosa (22 %).

Kuvio 12.

Miehet (74 %) ovat selvästi naisia (52 %) valmiimpia puolustamaan sananvapautta, vaikka joku kokisi viestin loukkaavaksi. Enemmistö suomalaisista (54 %) kokee jopa, että sananvapaus on Suomessa uhattuna, sillä kriittiset mielipiteet leimataan yhä useammin vihapuheeksi (Kuvio 13). Reilu kolmasosa (35 %) ei näe sananvapauteen kohdistuvan tällaista akuuttia uhkaa.

Kuvio 13.

Huoli sananvapaudesta on suurinta perussuomalaisten (95 %) ja kristillisdemokraattien (79 %) äänestäjien parissa, mutta enemmistö myös kakkien muiden porvaripuolueiden kannattajista kokee, että sananvapautta uhkaa kriittisten mielipiteiden leimaaminen vihapuheeksi.

Vaikka suomalaiset yleisesti ottaen haluavat turvata laajan sananvapauden, ymmärrystä löytyy sille, että syrjiviä näkemyksiä esittäville ei tarjota mahdollisuutta julkisuuteen. Puolet (50 %) suomalaisista pitää tällaista lähestymistapaa oikeana (Kuvio 14). Kolmasosa (33 %) on vastakkaisella kannalla.

Kuvio 14.

Naiset (58 %) ovat selvästi miehiä (42 %) valmiimpia rajoittamaan syrjiviä näkemyksiä esittävien ihmisten pääsyä julkisuuteen. Erityisen voimakkaiksi mielipide-erot kuitenkin äityvät eri puolueiden äänestäjäryhmien välillä. Vasemmistoliiton (80 %) ja vihreiden (78 %) äänestäjät ovat varsin yksimielisiä näkemyksessään, että syrjiviä näkemyksiä esittävät on syytä pitää poissa näkyvistä ja kuuluvista. Myös SDP:n (70 %) ja RKP:n (57 %) äänestäjien enemmistö rajoittaisi julkisuutta syrjiviä näkemyksiä esittäviltä. Täysin vastakkaisella kannalla ovat perussuomalaisten äänestäjät, joista kolme neljästä (76 %) ei pidä oikeana syrjiviä näkemyksiä esittävien sulkemista pois julkisuudesta. Kokoomuksen ja keskustan kannattajien keskuudessa näkemykset jakaantuvat, mutta molemmissa ryhmissä suurempi osa kallistuu hyväksymään julkisuuden rajoittamisen.

On kuitenkin syytä huomata, että väitteessä ei ole kyse sananvapauden rajoittamisesta, vaan siitä, tarjotaanko syrjiviä näkemyksiä esittäville erityisesti mahdollisuutta julkisuuteen. Vaikka suomalaiset arvostavat sananvapautta laajasti, tahalliseen syrjintään ei suhtauduta kovin suopeasti.

Varsinaiset sensuuritoimet syrjinnän ehkäisemiseksi eivät sitä vastoin saa kovin laajaa suosiota. Vain neljäsosa (26 %) on sitä mieltä, että on perusteltua poistaa nykyisin sopimattomina pidettäviä asioita esimerkiksi perinteisestä lastenkirjallisuudesta (Kuvio 15). 60 prosenttia on väittämän kanssa eri mieltä.

Kuvio 15.

Nuoret ovat vanhempiaan taipuvaisempia hyväksymään tässä asiassa niin sanotun cancel-kulttuurin, sillä 18–25-vuotiaista lähes puolet (47 %) hyväksyy lastenkirjallisuuden sensuroinnin. Niin ikään opiskelijat (43 %) ovat muita valmiimpia sopimattomien osioiden poistamiseen lastenkirjallisuudesta.

Erityisen valmiita lastenkirjallisuuden sensurointiin ovat vihreiden äänestäjät, joista 63 prosenttia yhtyy väittämään. Tiukimmin kirjojen sensurointiin suhtautuvat perussuomalaisten (89 % torjuu väittämän) ja kristillisdemokraattien (82 % torjuu) äänestäjät.

Samankaltaiset vastaukset saadaan tiedusteltaessa kantoja patsaiden tai muistomerkkien poistamiseen. Reilu neljäsosa (26 %) on sitä mieltä, että on oikein poistaa historiallisten merkkihenkilöiden patsaita tai muistomerkkejä, mikäli ilmenee, että heidän toimintansa on nykykäsityksen mukaan ollut täysin tuomittavaa (Kuvio 16). Selvä enemmistö (58 %) kuitenkin torjuu väittämän.

Kuvio 16.

Kuvio 17.

Lue koko EVA Analyysi Olen suomalainen