Tämä on Sveitsin menestysreseptin salaisuus

Sveitsiläisenä olen tottunut saamaan osakseni oudoksuvia katseita ulkomaisilta poliitikoilta, kun keskustellaan siitä, miten eri maat ovat päätyneet vauraudeltaan eritasoisiksi. Vaikka Sveitsin menestys tunnetaan laajalti, menestyksen resepti ei ole ihmisille tuttu. Jotkut kuvittelevat, että kyse on puhtaasti onnesta. Toiset yrittävät vähätellä menestystä väittämällä, että kaikki on peräisin entisaikojen pankkitoiminnasta.

Uskottavampi selitys Sveitsin menestykselle ovat yhteiskunnan rakenteet, esimerkiksi verokilpailu.

Uskottavampi selitys Sveitsin menestykselle ovat yhteiskunnan rakenteet, esimerkiksi verokilpailu. On osoitettu, että alhainen verotuksen taso yhdellä alueella (kantonissa) saa muutkin alueet keventämään verotustaan. Huolimatta kevyestä verotuksesta Sveitsi tunnetaan myös tasapainoisena yhteiskuntana, jossa on ensiluokkaiset julkiset palvelut.

Valtiota alemman hallinnon tason vastuu omista asioistaan ei ole yleensä tuttu ajatus maissa, jotka ovat tottuneet keskitetympään päätöksentekoon.  Vallan hajauttamisen kriitikot väittävät, että alueellisen tason hallinnoilta puuttuu osaaminen niin suuren vastuun kantamiseen; tai että verokilpailu johtaisi kilpajuoksuun kohti pohjaa, jossa rahat eivät riittäisi edes perustavanlaatuisiin tehtäviin.

Tällaista kilpajuoksua kohti pohjaa ei kuitenkaan Sveitsissä ole tapahtunut. Tätä selittää osaltaan eräs keskeinen mekanismi: Sveitsissä on käytössä verotulojen tasausjärjestelmä alueiden (ja kuntien) välillä.[1] Nämä järjestelmät luovat luonnolliset rajat verokilpailulle eroavaisuuksien tasoittamisen lisäksi. Alueiden taloudellisten vahvuuksien vertailemiseksi tilastoviranomaiset laskevat niin sanotun resurssi-indeksin. Se ottaa huomioon alueen (tai kunnan) kaikki relevantit tulonlähteet, mutta arvioi taloudellisen vahvuuden kokonaisvaltaisesti olettaen, että verotuksen taso olisi kaikkialla sama.

Alle keskiarvon verotustason alueiden (tai kunnille) verotulot näyttävät laskelmassa suuremmilta kuin ne tosiasiassa ovat. Näiden alueiden maksamat tulonsiirrot heikommin menestyville alueille perustuvat tälle resurssien standardoinnille. Tämä tarkoittaa, että hyvin alhaisen verotason ylläpitäminen voi tulla ”kalliiksi”, koska rikkaiden alueiden pitää maksaa ylijäämästään suhteessa muihin alueisiin.

Alueille on edelleen kannattavaa ylläpitää keskimääräistä alhaisempia verotasoja tai houkutella uusia veronmaksajia alentamalla veroja.

Joka tapauksessa alueille (tai kunnille) on yleisesti ottaen edelleen kannattavaa ylläpitää keskimääräistä alhaisempia verotasoja tai houkutella uusia veronmaksajia alentamalla veroja. Ne eivät kuitenkaan alenna verotustaan liian radikaalisti, koska niiden on maksettava tulonsiirtoja tasoitusjärjestelmän kautta standardoitujen eikä todellisten verotulojen mukaan.

Kuten huomataan, verokilpailua voidaan soveltaa vallan tasapainottamisen mekanismeilla, jotka ovat sofistikoituneempia kuin esimerkiksi yksinkertaiset rajoitukset. Tämä saattaa olla Sveitsin menestysreseptin ”salainen” ainesosa: annamme hallinnollisille yksiköille riittävästi tilaa toimia kilpailullisessa ympäristössä, mutta tarjoamme silti solidaarisen järjestelmän. Näin ollen ei ole tarpeen määrittää minimiverotasoa tai keskusjohdettua suunnitelmaa jokaiselle maan alueelle.

[1] Järjestelmällä huolehditaan siitä, että erot käytettävissä olevissa resursseissa eivät kasva liian suuriksi alueiden välillä eivätkä niiden sisällä; sekä siitä, että hallinto pystyy rahoittamaan kansalaisten perustarpeet. Kansallisen tason tasausjärjestelmän lisäksi eri alueilla on käytössä omat tasausjärjestelmänsä. Tässä selostettu malli pätee useimpiin maassa käytössä oleviin järjestelmiin.