Päivänpolitiikan kuristusote kuntavaaleista ärsyttää suomalaisia
Ladattavat tiedostot
Suomalaisista lähes kolme neljästä (73 %) on sitä mieltä, että kuntavaalikeskusteluissa puhutaan nykyään aivan liikaa kaikesta muusta kuin kuntien ja kuntalaisten tärkeistä asioista. Eri mieltä asiasta on vain kahdeksan prosenttia (Kuvio 1).
Kuvio 1.
Jonkinlaista linnarauhaa eduskuntapolitiikan pelistä kuntavaalien ajaksi perätään tasaisen laajalti väestöryhmästä tai puoluekannasta riippumatta. Keskustelun polttopisteen pitäminen oman kunnan tai edes kuntien asioissa on kuitenkin vaikeaa jo ehdokasasettelun vuoksi. Nykyisistä kansanedustajista peräti 85 prosenttia istuu kahdella pallilla eli on kansanedustajan lisäksi myös kunnan- tai kaupunginvaltuutettu.[1]
Kunnanvaltuustojen ja eduskunnan välinen akseli tekee kuntavaaleista auttamatta suomalaisen politiikan suuret välivaalit. Nyt mitataan, mitkä puolueet ja poliitikot ovat niskan päällä tai altavastaajia seuraavassa taistelussa vallasta Suomessa, joka käydään kevään 2023 eduskuntavaaleissa.
Valtakunnanpolitiikan kuristusote kuntavaaleista on demokratian näkökulmasta valitettavaa, sillä selvä enemmistö suomalaisista (61 %) on kiinnostunut oman kuntansa päätöksenteosta ja ilmoittaa seuraavansa sitä aktiivisesti. Vähäistä suurempi osuus (28 %) ei kuitenkaan juuri välitä siitä, mitä oman kunnan päätöksenteossa tapahtuu (Kuvio 2). Valtakunnanpolitiikka on kiinnostavampaa[2] ja vie happea kuntademokratialta.
Kuvio 2.
Kuntademokratian pohja rapautuu
Käytännössä suomalaiset ovatkin laajalti vieraantuneita kunnallispolitiikasta. Kuntavaalien äänestysprosentit ovat jo pitkään jääneet 60 prosentin tuntumaan eli noin kymmenen prosenttiyksikköä eduskuntavaaleja alhaisemmiksi. Enemmistö (57 %) myös kokee oman kuntansa päätöksenteon ja hallinnon itselleen hyvin etäiseksi ja vain reilu neljäsosa (27 %) tuntee niihin jonkinlaista yhteyttä (Kuvio 3). Tilanne on jossain määrin kohentunut neljän vuoden takaisesta, jolloin peräti 70 prosenttia oli vailla tuntumaa oman kuntansa päätöksentekoon. Silti lukemat jäävät kuntademokratian kannalta huolestuttavan alhaisiksi, jos otetaan huomioon, että kyse on paikallisdemokratiasta, jonka käyttövoimat ovat kuntalaisten kiinnostus, aktiivisuus ja osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon.
Kuvio 3.
Juuri läheisyyttä kuntalaisiin on pidetty yhtenä kuntademokratian vahvuutena. Se on edesauttanut asioiden järkevää hoitoa yli puoluerajojen ja ideologisten jakolinjojen sekä toisaalta kannustanut vastuulliseen taloudenpitoon ja välttämään asukkaille epämieluisia kunnallisveroprosentin korotuksia. Läheisyytensä vuoksi kunnallispolitiikka edustaa lähtökohtaisesti suorempaa ja joustavampaa edustuksellista demokratiaa kuin valtakunnan tason politiikka.
Kuntalaisten vieraantumista oman kunnan päätöksenteosta kuvaa kuitenkin hyvin se, että vain viidesosa (22 %) arvelee, että kunnanvaltuustoissa politiikka ja demokratia toimivat paremmin kuin eduskunnassa. Neljännes (26 %) ei kuitenkaan tätä usko, eikä suomalaisten enemmistö (52 %) edes ota kantaa kysymykseen siitä, toimiiko demokratia kunnissa paremmin kuin eduskunnassa (Kuvio 4).
Kuvio 4.
Pukit kaalimaan vartijoina
Kansalaisten vieraantuminen kuntapolitiikasta saattaa osaltaan selittää sitä, että valtuustoihin hakeutuu ja valikoituu entistä enemmän niitä, joita kunnan päätöksenteko eniten koskettaa.
Julkisen sektorin työntekijöiden edustus kuntapolitiikassa on ylikorostunut. Vuoden 2017 kunnallisvaaleissa julkisella sektorilla työskentelevien osuus äänioikeutetuista oli vain 15 prosenttia,[3] mutta vaaleissa valituista kunnanvaltuutetuista heidän osuutensa on kolminkertainen, 45 prosenttia.[4] Suuremmissa, yli 50 000 asukkaan kaupungeissa julkisen sektorin palveluksessa olevat ovat jo enemmistössä. He miehittävät 58 prosenttia valtuuston istuntosalien tuoleista.
Näillä lukemilla päätöksenteko voi vinoutua ja kääntyä sisäänpäin. Kansalaiset näkevät tässä ongelman. Puolet (51 %) on sitä mieltä, että kuntien päätöksentekoelimissä on liikaa kuntien omia työntekijöitä, jotka päättävät omista ja toinen toistensa asioista. Eri mieltä tästä on vain seitsemäsosa (14 %). Varsin moni (35 %) ei osaa ottaa asiaan kantaa, mikä kielii siitä, etteivät kuntalaiset välttämättä tiedä kovin paljoa valtuutettujen ja muiden luottamusvalittujen taustoista (Kuvio 5).
Kuvio 5.
Kuntademokratia kuitenkin heijastaa kuntalaisten intressejä parhaiten, kun eri asukasryhmät ovat tasapainoisesti edustettuina päätöksenteossa. Vaikka kuntien ja valtion työntekijöillä on eittämättä paljon asiantuntemusta julkisesta sektorista, ei heidän myöskään voida olettaa toimivan täysin neutraalisti kaikessa omaa työpaikkaa koskevassa päätöksenteossa. Näin on erityisesti silloin, jos päätettävänä on omiin ja kollegoiden etuihin tai toimeentuloon suoraan tai välillisesti liittyviä asioita.
Palvelut koetaan läheisiksi
Etäiseksi jäävää päätöksentekoa läheisimmiksi kuntalaiset kokevat yhteisin varoin rahoitetut kuntapalvelut. Enemmistön ihanteena on kunnan omavarainen palvelutuotanto. 63 prosenttia katsoo, että on kuntalaisen etu, että kunnat tuottavat mahdollisimman paljon palveluistaan itse ja hankkivat ulkopuolelta vain täydentäviä palveluita. Eri mieltä asiasta on vain 17 prosenttia (Kuvio 6).
Kuvio 6.
Ajatus kuntien laajasta omavaraisuudesta palvelutuotannossa miellyttää erityisesti ikääntynyttä väestönosaa sekä vasemmistopuolueita äänestäviä, mutta enemmistö kaikissa väestöryhmissä – kokoomuksen kannattajia lukuun ottamatta – yhtyy ajatukseen (kaikkien vastausten väestöryhmittäiset erittelyt ks. Kuvioliite). Vastaavasti palveluiden laajamittaiseen ulkoistamiseen suhtaudutaan epäilevästi. Vain 18 prosenttia ajattelee, että maamme julkisista palveluista suuri osa tulisi ulkoistaa yksityisten palveluntuottajien hoidettavaksi, jotta palveluiden tuotanto tehostuisi. Selvä enemmistö (63 %) torjuisi ulkoistamiset (Kuvio 7).
Kuvio 7.
Halu ulkoistaa julkisia palveluita laajalti on laskenut tasaisen varmasti kolmenkymmenen vuoden takaisista lukemista. Samalla ajanjaksolla ulkoistusten määrät ja mittakaava ovat kuitenkin kasvaneet merkittävästi. Esimerkiksi sosiaalipalvelut ovat Suomessa kuntien järjestämisvastuulla, mutta yksityiset ja kolmannen sektorin tahot tuottavat niistä jo likimain 40 prosenttia.[5]
Lisää tehoja, kiitos
Merkittävin syy ulkoistuksille on ollut kuntien tarve löytää uusia ja tehokkaampia ratkaisuja palvelutuotantoon. Myös kansalaisten mielestä kunnat tarvitsevat kirittämistä. Vain viidennes (19 %) arvelee, ettei kuntien palvelutuotannossa nykyisin ole juurikaan tehostamisen varaa. Enemmistö (53 %) näkee, että kuntien omassa palvelutuotannossa valuu tällä hetkellä liikaa resursseja hukkaan (Kuvio 8).
Kuvio 8.
Käsitys jaetaan laajalti kaikissa väestöryhmissä, mikä kertoo siitä, että vaikka oman kunnan palveluihin koetaan tietynlaista omistajuutta, ei niitä pidetä itseisarvona. Suhtautuminen palvelutuotantoon onkin pikemmin käytännöllistä kuin aatteellista: Selvän enemmistön (70 %) mielestä olennaista julkisissa palveluissa ei ole se, kuka ne tuottaa, vaan se, että ne ovat kaikkien saatavilla. Toista mieltä asiasta on alle viidesosa (18 %), eikä yksikään väestöryhmä nostaisi tuottajatahon pelipaidan väriä palvelun saatavuuden edelle (Kuvio 9).
Kuvio 9.
Silti kilpailuakaan ei pidetä yleisavaimena, joka automaattisesti korjaisi kuntapalveluiden ongelmia. Kolmannes (33 %) arvelee, että kuntapalvelut kohenevat, jos kuntien oma palvelutuotanto altistetaan kilpailulle yritysten ja kolmannen sektorin palveluntuottajien kanssa (Kuvio 10). Mielipidesuunta jää kuitenkin avoimeksi, sillä hieman useampi (37 %) on asiasta eri mieltä ja 30 prosenttia ei ota kantaa kilpailun vaikutuksiin.
Kuvio 10.
Kysymys kilpailusta kuntapalveluissa ei näin ollen herätä kansassa suuria intohimoja puolesta tai vastaan, eikä se myöskään jaa väestöryhmiä eri leireihin. Poikkeuksen tekee kuitenkin neljä yksittäistä puolueiden äänestäjäryhmää. Kokoomusta äänestävistä valtaosa näkee kilpailun lisäämisen reittinä kohti parempia kuntapalveluita, kun taas vasemmistoliittoa äänestävistä valtaosa ei näe. Myös SDP:tä ja vihreitä äänestävistä noin puolet kallistuu epäilevälle kannalle.
Yli kolmannes vaihtaisi palveluita veronkevennyksiin
Kaiken kaikkiaan suomalaiset eivät suhtaudu kuntapalveluiden tuotantoon lainkaan niin voimakkaan ideologisesti, kuin mitä julkisuudessa, saati eduskunnassa käydystä keskustelusta voisi päätellä. Kuntalaiset eivät innostu ulkoistamisista ulkoistamisen vuoksi, mutta eivät liioin suosi kunnan omia palveluita hinnalla millä hyvänsä. Niiden aiheuttamalla verorasituksella on rajansa.
Melko moni ajattelee myös niin, että kunnat voisivat ylipäänsä tehdä vähemmän ja keventää sen sijaan verotusta. Reilu kolmannes (35 %) olisi valmis luopumaan osasta julkisia palveluita, jos verot kevenisivät. Jonkin verran suurempi osuus (43 %) ei kuitenkaan olisi halukas tällaiseen vaihtokauppaan (Kuvio 11).
Kuvio 11.
Veronkevennyksiä preferoivien osuus on noussut aavistuksen kahdessa vuodessa, mutta jää toisaalta nyt selvästi alhaisemmaksi kuin vuonna 2015, jolloin lähes puolet olisi vaihtanut osan julkisista palveluistaan veronkevennyksiin.
Suurimmiksi erot näkemyksissä venähtävät puolueiden äänestäjäryhmien kohdalla. Kokoomusta, Perussuomalaisia ja Liike Nytiä äänestävien selvä enemmistö toivoo veronkevennyksiä, ja samaan suuntaan ovat kallellaan myös keskustan ja RKP:n kannattajat. Vasemmistopuolueiden ja vihreiden äänestäjistä valtaosa valitsee julkiset palvelut.
Tuloskokonaisuus kertoo, että vaikka kansalaiset arvostavat julkisen vallan heille tarjoamia palveluita, toisessa vaakakupissa on verorasituksen taso, joka ei saa nousta liian korkeaksi.[6]
Sotelta toivotaan valinnanvapautta
Kuntien koko toiminta menee lähivuosina uuteen uskoon, mikäli Sanna Marinin hallituksen ajama sote-uudistus etenee eduskunnassa. Kansalaisille sote on suuri kysymysmerkki. Alle neljännes (23 %) pitää hyvänä asiana, että julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto siirtyy pois kuntien vastuulta hyvinvointialueiden järjestettäväksi, mutta suurempi osuus (29 %) ei pidä tätä hyvänä (Kuvio 12).
Kuvio 12.
Suurin osa (48 %) ei kuitenkaan osaa ottaa asiaan kantaa. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, koska uudistus on tälläkin kertaa äärimmäisen monimutkainen rakennemuutos. Sen valmistelu ei ole myöskään ole ollut lainkaan avointa, eikä uudistuksesta ole sen laajuuteen nähden käyty juuri lainkaan kansalaiskeskustelua.
Uudistuksessa kuntien sote-palvelut siirtyisivät kunnilta, kaupungeilta (Helsinkiä lukuun ottamatta) ja kuntayhtymiltä 21 itsehallinnolliselle hyvinvointialueelle. Alueiden toiminta nojaisi valtion rahoitukseen ja alueiden omaan, kunnilta alueille siirtyvään palvelutuotantoon.
Alueilla ei olisi verotusoikeutta, joten niiden itsehallinto jäisi vain osittaiseksi. Alueet eivät myöskään voisi hyödyntää kaikissa muissa pohjoismaissa käytössä olevaa valinnanvapausmallia, jossa kansalaiset voivat valita hoitopaikkansa vapaasti kunnallisista terveyskeskuksista tai yksityisistä lääkäriasemista.
Verotusoikeuden osalta kansalaisten mielipide jää koko sote-uudistuksen hyödyllisyyden tapaan avoimeksi. Reilu viidennes (22 %) katsoo, että hyvinvointialueilla tulisi olla verotusoikeus. Useampi (31 %) ei sellaista toivo, mutta lähes puolet (47 %) ei osaa ottaa asiaan kantaa (Kuvio 13).
Kuvio 13.
Soten toisen puuttuvan palasen – valinnanvapauden – osalta vastaus on selkeämpi. Enemmistön (53 %) mielestä julkisessa perusterveydenhuollossa pitäisi siirtyä valinnanvapausmalliin ja neljäsosa (24 %) ei pidä valinnanvapautta tarpeellisena (Kuvio 14).
Kuvio 14.
Valinnanvapauden kannatus on säilynyt varsin hyvin vuodesta 2015 edellisen hallituksen kariutuneesta sote-uudistuksesta huolimatta (ks. erillinen artikkeli). Myös Kuntaliiton laajat kuntalaiskyselyt kertovat, että enemmistö suomalaisista on toivonut valinnanvapauden lisäämistä julkisissa palveluissa koko 2000-luvun ajan.[7]
Näin tutkimus tehtiin
Tulokset perustuvat 2 059 henkilön antamiin vastauksiin. Tulosten virhemarginaali on koko väestön tasolla 2–3 prosenttiyksikköä kumpaankin suuntaan. Tiedot kerättiin 24.3.–7.4.2021. Vastaajat edustavat koko maan 18–79-vuotiasta väestöä. Aineisto on kerätty Taloustutkimuksen internet-paneelilla ja painotettu edustamaan väestöä iän, sukupuolen, asuinalueen, koulutuksen, ammatin tai aseman, toimialan ja puoluekannatuksen mukaan. Aineiston tilastollisen jatkoanalyysin on tehnyt Yhdyskuntatutkimus Oy. Tulokset ja niiden tarkemmat väestöryhmittäiset erittelyt löytyvät EVAn kotisivuilta. EVAn Arvo- ja asennetutkimuksia on tehty vuodesta 1984.
Viitteet ja lähteet
[1] Kunnanvaltuutettujen osuus kansanedustajista on kasvanut 2000-luvun mittaan. Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja se oli 82 prosenttia, ks. Haavisto, I. (2018). Kuntapuolue voittaa aina, EVA Artikkeli 7.12.2018.
[2] Ks. Metelinen, S. (2021a). Kansakunnan kivijalka, EVA Analyysi No 95, ss. 13–14.
[3] Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan vuoden 2017 lopussa kuntien palveluksessa oli 521 451 ja valtiolla 122 323 eli yhteensä 643 774 työntekijää. Luvut eivät sisällä kunta- tai valtio-omisteisten yhtiöiden työtekijöitä. Vuoden 2017 kuntavaaleissa oli yhteensä 4 391 558 äänioikeutettua.
https://www.stat.fi/til/tyokay/2020/01/tyokay_2020_01_2021-05-28_tie_001_fi.html
https://www.stat.fi/til/kvaa/2017/05/kvaa_2017_05_2017-05-05_kat_001_fi.html
[4] Tilastokeskus (2017). Kunnallisvaalit 2017 – Ehdokkaiden ja valittujen tausta-analyysi kuntavaaleissa 2017. https://www.tilastokeskus.fi/til/kvaa/2017/04/kvaa_2017_04_2017-04-27_kat_001_fi.html
[5] Ekström, B.-E., Haavisto, I., Kullas, E., Metelinen, S. (2021). Soten sokkihoito – Näin sote-uudistus korjataan toimivaksi, EVA Analyysi No 94, ss. 5–6.
[6] Metelinen, S. (2021b). Kuntaveron kiristäminen ei innosta suomalaisia, EVA Artikkeli 2.6.2021.