Politiikan viihdekäyttäjät osallistuvat politiikkaan nykyään lähinnä sosiaalisen median välityksellä. He twiittaavat #nytonpakko, lisäävät profiilikuvaansa kehyksen ja katsovat muiden päivityksiä samoista aiheista, kirjoittaa toimittaja Tuija Siltamäki. Kuva: Karoliina Paavilainen / EVA. Miten nuoriso on pilalla? Katso video. Tuija Siltamäki kertoo.
Pamfletit,

“Poliittisesta buffetista voi syödä itsensä ähkyyn” – lue tästä Tuija Siltamäen pamfletti Nuoriso, pilalla

Politiikassa näyttää tapahtuvan koko ajan niin kauheasti kaikkea, että virrasta on vaikea saada otetta, kirjoittaa toimittaja Tuija Siltamäki EVA Pamfletissa Nuoriso, pilalla. Politiikan jatkuvan tapahtumavirran hän näkee yhtenä syyksi siihen, että nuorten suhden politiikkaan vaikuttaa vaikealta. Politiikan nopea virta ohjaa kiinnostusta yhtäältä isoihin periaatekysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen ja ihmisoikeuksiin, ja toisaalta kaksinapaisiin moraalikysymyksiin, kuten aborttiin ja kasvissyöntiin, hän toteaa. Identiteettipolitiikassa poliittiset ryhmät eivät muodostu poliittisen ideologian tai taloudellisen edun perusteella vaan sen perusteella, mihin ryhmään ihmiset kokevat identifioituvansa. Alla ote Siltamäen tekstistä. Koko pamfletin Nuoriso, pilalla pääset lukemaan tästä.

Vuonna 2011 olin 19 ja tajusin, ettei politiikassa ole kyse politiikasta. Opiskelin journalismia ja muuta todella tuottavaa toimintaa Lahden kansanopistossa, ja presidentinvaalit lähestyivät. Suomessa yritettiin opetella elämään perussuomalaisten kanssa, joita oli monen kauhistukseksi rynnistänyt eduskuntaan peräti 39 kappaletta. Timo Soini kirjoitti sakeita plokipostauksia, ja maakuntien persut olivat lähes joka viikko otsikoissa möläytettyään jotain typerää. Facebook-fiidi täyttyi arvoliberaalien turhautuneista julkaisuista, joissa he uhkasivat muuttaa Ruotsiin. Siihen asti politiikka oli näyttänyt hajuttomalta ja mauttomalta maailmalta, jossa asiat pysyivät suunnilleen samanlaisina vuodesta toiseen. Kolme suurta puoluetta olivat vuoron perään hallituksessa, eikä perussuomalaisia ollut tyyliin edes olemassa, paitsi Tony Halme, joka oli käytännössä sama kuin Matti Nykänen mutta steroideilla ja rasismilla. Anneli Jäätteenmäki faksaili, Ilkka Kanerva tekstaili. Matti Vanhanen kävi omituista oikeustaistelua todella kummallisen oloista Susan ”Kuronen” Ruususta vastaan. Ostin Lahden torilta eurolla Pääministerin morsiamen. (Ja säilytän sitä sinetöidyssä kassakaapissa siltä varalta, että Vanhanen aikoo vielä joskus kerätä ja tuhota kaikki kappaleet.)

Y- ja Z-sukupolven poliittinen aktivoituminen sijoittuu samoihin aikoihin perussuomalaisten nousun kanssa. Vuoden 2011 vaaleista alkoi ennennäkemätön poliittinen murros, jolle ei näy loppua. Perussuomalaiset muutti politiikan valtasuhteita ja pelisääntöjä. Samalla kylvettiin siemenet uudenlaiselle identiteettipolitiikalle. Työväenliike iski yhteiskuntaluokkaan, mutta perussuomalaiset tarttui hahmottomiin tunteisiin ja epämääräisiin epäilyksiin. He löysivät oikeat syylliset kuviteltuihin ongelmiin, eivätkä vanhat puolueet kyenneet vastaamaan.

Identiteettipolitiikassa poliittiset ryhmät eivät muodostu poliittisen ideologian tai taloudellisen edun perusteella vaan sen perusteella, mihin ryhmään ihmiset kokevat identifioituvansa.

Kaikki oli siis sanalla sanoen aivan levällään, kun presidentinvaalien ensimmäinen kierros lähestyi. Ennakkosuosikkina kisaan lähti Sauli Niinistö, omasta mielestään varmana voittajana Paavo Väyrynen. Jytkyn jälkeinen arvoliberaalien tyrmistys kanavoitui pian Pekka Haavistoon, joka kaiken poliittisen kaaoksen keskellä näytti siunaukselta. Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella lähes 19 prosenttia äänistä ja toisella kierroksella yli 37 prosenttia. Ennen toista kierrosta ”Haavisto-huuma” kävi todella kuumana. Ihmiset ripustivat ikkunoihinsa virkattuja äänestysnumeroita, ja hyvien ihmisten suosikkibändi Ultra Bra esiintyi Haaviston tukikonsertissa. Ilmassa oli toivoa, ihmiset nyyhkivät liikuttuneina itsestään. Vihreä vappu, kuvaili sosiologi Mikko Piispa myöhemmin.

Sen jälkeen identiteettipoliittisen myllyn tahti on kiihtynyt hurjiin nopeuksiin. Tuli vuoden 2015 eduskuntavaalit, toinen jytky, pakolaiskriisi, Trump, #metoo, brexit, ilmastolakko, Greta Thunberg, translaki, eduskuntavaalit 2019, lentovero, ”nuorten naisten esiinmarssi” ja niin edelleen. Niitä yhdistää ainoastaan identiteettipolitiikka: se, että on todella helppo sanoa etukäteen, ketkä niitä kannattavat ja ketkä vastustavat. Identiteettipolitiikassa poliittiset ryhmät eivät muodostu poliittisen ideologian tai taloudellisen edun perusteella vaan sen perusteella, mihin ryhmään ihmiset kokevat identifioituvansa. Yhdistäviä määreitä voivat olla esimerkiksi sukupuoli, seksuaalisuus tai etninen tausta. Luulen, että juuri poliittisten ilmiöiden nopeus ja niitä synnyttävät politiikan ja median koneistot ovat keskeinen syy siihen, miksi Y- ja Z-sukupolvien suhde politiikkaan vaikuttaa vaikealta.

Tiedostaminen ei välttämättä tarkoita ymmärtämistä.

Koko ajan näyttää tapahtuvan niin kauheasti kaikkea, että virrasta on vaikea saada otetta. Se ohjaa kiinnostusta yhtäältä isoihin periaatekysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen ja ihmisoikeuksiin, ja toisaalta kaksinapaisiin moraalikysymyksiin, kuten aborttiin ja kasvissyöntiin. Väitän, että identiteettipoliittisessa maailmassa kiinnostuksen kohteet valitaan samalla tavalla kuin ura jälkimaterialistisilla työmarkkinoilla: sillä perusteella, mikä tuntuu itselle merkitykselliseltä.

Poliittisia ärsykkeitä on nykyään tarjolla niin valtavan paljon, että on entistä helpompi olla täysin tietämätön politiikan yleisistä lainalaisuuksista. Siitä kertovat esimerkiksi sosiaalisen median pöyristelyt siitä, miten kokoomus voi somessa iloita nuoresta naispääministeristä ja sitten äänestää hallituksen luottamusta vastaan. Koska, ööh, he ovat oppositiossa? Poliittisesta buffetista voi nyt tavallaan syödä itsensä ähkyyn hahmottamatta lainkaan päätöksenteon kokonaiskuvaa. Tiedostaminen ei välttämättä tarkoita ymmärtämistä.

Ongelmallista on se, että tällainen identiteettiin perustuva kiinnostus voi olla luonteeltaan varsin ailahtelevaa. Jaksavatko millenniaalit innostua sellaisista poliittisista kysymyksistä, joista ei ole identiteetin rakennuspalikoiksi? Ja kun ”kaikki” syömisestä pukeutumiseen on taas poliittista, voiko seurauksena olla jonkinlainen poliittinen burn out, kun kroonista maailmantuskaa poteva somesukupolvi huomaa, ettei maailma muuttunutkaan klikkaamalla paremmaksi paikaksi? 1980-luvulla poliittista ähkyä seurasivat materialismi ja juppikulttuuri. Jopa ylioppilaskunnat epäpolitisoituivat.

Ainakaan se ei herätä kovin vankkaa luottamusta siitä, että ihmiskunta saisi Twitter-riitoja isommat kriisit ratkaistua.

Minusta olisi suorastaan toivottavaa, jos identiteettipoliittiset kierrokset alkaisivat hidastua jo ennen, kuin edessä on kollektiivinen poliittinen burnis. Tasapainoa taidetaan parhaillaan etsiä. Tiedostavia ihmisiä ahdistaa ja uuvuttaa, milloin perussuomalaiset, milloin ilmastonmuutos. Ilmastoahdistukseen on tarjolla terapiaa, ja mielenterveyttään suojellakseen jotkut tuttavani ovat alkaneet ”paastota” uutisista. Maailman pahuus ahdistaa ja lamauttaa heitä liikaa. Suomen tunnetuin koululakkoilija Atte Ahokaskin ilmoitti taannoin pitävänsä lomaa aktivismista.

Politiikan viihdekäyttäjät osallistuvat politiikkaan nykyään lähinnä sosiaalisen median välityksellä. He twiittaavat #nytonpakko, lisäävät profiilikuvaansa kehyksen ja katsovat
muiden päivityksiä samoista aiheista. Mitä pitäisi ajatella siitä, että sekin uuvuttaa heitä?
Ainakaan se ei herätä kovin vankkaa luottamusta siitä, että ihmiskunta saisi Twitter-riitoja isommat kriisit ratkaistua.

Lue EVA Pamfletti tästä

Download: Nuoriso, pilalla -EVA Pamfletti

Nuoriso, pilalla -EVA Pamfletti

Kuinka yltäkylläisyys sai meidät ajattelemaan vain itseämme. Nuoriso, pilalla -EVA Pamfletin on kirjoittanut toimittaja Tuija Siltamäki.

EVA_pamfletti_2020_1-kansineen.pdf, 851 KB

Lataa