Pitkäaikaistyöttömyyden vähentäminen edellyttää isoa sosiaaliturvareformia
Ladattavat tiedostot
Pitkäaikaistyöttömyyden vähentäminen edellyttää isoa sosiaaliturvareformia. EVA Analyysin Sitkeästi työttömät on kirjoittanut konsultti Jussi Pyykkönen.
Antti Rinteen (sd.) hallitus asetti ohjelmassaan tavoitteekseen 60 000 uutta työllistä ja 75 prosentin työllisyysasteen vuoteen 2023 mennessä. Sitä seurannut Sanna Marinin (sd.) hallitus päivitti tavoitteen syksyn 2020 budjettiriihessä 80 000 työlliseen vuoteen 2030 mennessä.
Kevään 2021 kehysriihen alla julkinen talouskeskustelu on kiteytynyt yhden aiheen ympärille: mitkä ovat yksittäisten työllisyystoimien laskennalliset työllisyysvaikutukset? Tavoitteena on siis parantaa työllisyyttä rakenteellisesti.
Ensinnäkin, työllisyyden rakenteellinen parantaminen tarkoittaa pysyviä ratkaisuja, joilla työttömät onnistuttaisiin työllistämään nykyistä paremmin.
Sama pätee myös työvoiman ulkopuolella oleviin opiskelijoihin, kotiäiteihin ja muihin, jotka eivät aktiivisesti töitä hae. Hallituksen tulisi löytää keinoja heidän työllistymiskynnyksensä madaltamiseen.
Toiseksi, työllisyystavoite tarkoittaa myös sellaisia toimintaedellytyksiä yrityksille, että työllistäminen kannattaa; siis joustavia työmarkkinoita ja johdonmukaista veropolitiikkaa. Kolmanneksi, katsetta ei voi myöskään kääntää työurien pidentämisestä, vaikka eläkeputken poistamisesta onkin jo päätetty. Neljänneksi, työllisten määrän kasvattaminen edellyttää voimakasta työperäisen maahanmuuton kasvua.
Taustalla kummittelee erityisesti ikärakenteen muutoksesta johtuva kestävyysvaje. Taloudellisen huoltosuhteen näkökulmasta eläkeläisten osuuden kasvua on hillittävä ja työllisten osuutta kasvatettava. On muistettava, että tällä hetkellä alle puolet suomalaisista käy töissä. Työssäkäyviä on 43 prosenttia väestöstä. He ylläpitävät niitä hyvinvointivaltion palveluita ja etuuksia, joita muun muassa työikäisiä vanhemmat ja nuoremmat ikäluokat hyödyntävät.
Työllisyyden kehitys riippuu siitä, minkälaisista taustoista olevia henkilöitä työnantajat ylipäätään
haluavat rekrytoida, ja keitä työmarkkinoilta putoaa pois. Osa tippuu työmarkkinoilta, kun työelämän osaamisvaatimukset ovat muuttuneet. Osalle koulun penkiltä valmistuville työllisyyden portit eivät koskaan aukea.
Heitä uhkaa sitkeän työttömyyden kierre.
Hallitus toisensa perään on yrittänyt hienosäätää järjestelmää siten, että sitkeästä työttömyydestä päästäisiin eroon. Muutokset ovat olleet maltillisia tai jopa olemattomia, eikä niillä ole ollut toivottuja vaikutuksia.
Vaarallisimpia ovat hitaat trendit, koska niihin puuttumista voi aina lykätä kiireellisempien asioiden kaatuessa päälle.
Asia ei ole uusi. Osmo Soininvaaran (2002) ministeriaikojen (2000–2002) muistelmissa kuvataan osuvasti rakenteellisten uudistusten toteuttamisen ydintä. Rakenteellisen työttömyyden nujertaminen ei kuulunut yhdenkään ministerin vastuulle, koska ne kuuluivat lähes kaikkien ministereiden vastuulle. Sama tilanne on jatkunut 20 vuotta. Ratkaisuideat jämähtävät ministerityöryhmiin, koska aina ne ovat jonkun mielestä mahdottomia.
Sitkeiden ongelmien luonteeseen kuuluu myös toinen Soininvaaran esille nostama piirre: ”vaarallisimpia ovat hitaat trendit, koska niihin puuttumista voi aina lykätä kiireellisempien asioiden kaatuessa päälle. Siksi niille ei koskaan tehdä mitään”.
Tähän ei olisi varaa, jos 75 prosentin työllisyysasteeseen – puhumattakaan 80 prosentin työllisyysasteesta – halutaan päästä.
Sitkeästä työttömyydestä tulee vihdoin päästä eroon. Se edellyttää suuria uudistuksia niin sosiaaliturvajärjestelmään kuin työttömyyspalveluihinkin.
Kolmen askelen katastrofi
Vakiintuneen käsityksen mukaan sitkeän työttömyyden kierteeseen päätymisen kannalta kolmella asialla on erityinen painoarvo: Onko työttömällä peruskoulun jälkeistä koulutusta, onko hänellä ylipäänsä työhistoriaa, ja onko työttömyyskierre päässyt venähtämään kahden vuoden mittaiseksi? Jokainen kyllä-vastaus tekee työttömyydestä sitkeämpää (ks. Analyysin Taulukko 1).
Pitkittyneen työttömyyden määrä on ilmiselvä lähtökohta sitkeän työttömyyden ilmiön tarkastelemiseksi. Kokonaiskuvan muodostamiseksi on mielekästä tarkastella työttömyysjaksojen sijaan työttömyyskuukausien kertymää viimeisen kahden vuoden ajalta. Yksittäiset työttömyysjaksot saattavat nimittäin päättyä työttömyyspalveluiden piiriin siirtymiseen, vaikka työttömyyteen palattaisiinkin palvelujen päättymisen jälkeen.
Vuoden 2019 lopussa Suomessa oli rekistereiden mukaan 100 097 ihmistä, jotka ovat olleet työttömänä vähintään kuusi kuukautta viimeisen kahden vuoden aikana. Heitä on työttömistä 39 prosenttia. Osa heistä on saattanut olla työttömyysjaksojen välissä työvoimapalvelujen piirissä, mutta kiinnittymistä työmarkkinoille ei ole tästä huolimatta tapahtunut.
Pitkittynyt työttömyys painottuu tyypillisesti ikääntyneempiin työttömiin. Läpi 2000-luvun pitkäaikaistyöttömistä yli puolet on ollut yli 50-vuotiaita. Työttömyydessä on tapahtunut iso muutos 2000-luvulla. Läpi 1900-luvun työttömät nuoret olivat enemmistö. 2000-luvun alkaessa 50 vuotta täyttäneistä tuli isoin ryhmä (Kuvio 1).
Kuvio 1.
Työttömien harmaantuminen liittyy ikärakenteen ja työmarkkinoiden osaamisvaatimusten rajuun muutokseen. Suomesta yksinkertaisesti häviävät työpaikat, joissa minkäänlaista koulutusta ei edellytetä. Vuonna 1987 Suomessa oli 450 000 tutkinnotonta miestä ja 420 000 tutkinnotonta naista töissä. Tänä päivänä vastaavat luvut ovat 160 000 miestä ja 80 000 naista. Tutkinnottomien työllisyys on vähentynyt 630 000:lla. Toinen sitkeästi työttömiä määrittävä on juuri tutkinnottomuus. Työttömistä 68 000:lla (26 % työttömistä) ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa. Tutkinnottomien työllisyysaste on noin 45 prosenttia.
Korkea-asteen tutkinnon hankkineiden työllisyysaste on reilusti yli 80 prosenttia. Huomionarvoista
on se, että tutkinnottomien ja toisen asteen koulutuksen hankkineiden työllisyysasteen ero on
venähtänyt kymmenestä prosenttiyksiköstä lähes 30 prosenttiyksikköön (Kuvio 2).
Kuvio 2.
Osaamisvaatimusten kasvu on ongelma erityisesti vieraskielisen työvoiman työllisyyden kannalta.
Maahanmuuttajien koulutustausta on polarisoitunut. Heidän joukossaan korostuvat sekä korkeakoulutetut että tutkinnottomat. Ilman koulutusta ja kielitaitoa on mahdotonta päästä suomalaisille työmarkkinoille
Koulutuksen puutteen ja pitkittyneen työttömyyden ohella kolmas sitkeää työttömyyttä selit-tävä tekijä on työhistorian puute. Työttömistä 76 000 (29 %) ei ole ollut pääasiallisesti työllisiä viimeisten 10 vuoden aikana.
Yksittäisiä lyhyitä työpätkiä voi joukkoon mahtua, mutta tietoa pysyvästä kiinnittymisestä työmarkkinoille ei rekistereistä (ks. Analyysin Liite 1) löydy. Tämä joukko jakaantuu nuoriin, joilla ei ole lainkaan työhistoriaa, sekä ikääntyneisiin, jotka ovat pudonneet pysyvästi työmarkkinoiden kyydistä.
Sitkeys pahenee ruksien myötä
Taulukossa 1 kuvattujen työllistymistä heikentävien tekijöiden määrää ei voi summata yhteen, koska yhdelle henkilölle voi tulla useampikin ruksi ruutuun ja toiselle ei yhtään. Pahimmassa tapauksessa henkilö voi olla pitkäaikaistyötön ilman koulutusta ja työhistoriaa. Tällöin on vedettävä kolme ruksia ruutuun ja todettava, että lähtökohdat ovat huonoimmat mahdolliset.
Kuvio 3.
Rukseilla on ollut tapana kasautua nopeasti matalasuhdanteissa (Kuvio 3). Vielä 1980-luvulla elettiin käytännössä katsoen täystyöllisyyden tilassa.
Ruksien selitykset
0 ruksin työttömiin kuuluvat ne, joilla ei ole taustallaan yhtään työllistymistä heikentävää tekijää. Heillä on työhistoriaa, perusasteen jälkeinen tutkinto, eivätkä he ole olleet kahtena peräkkäisenä vuonna yhteensä vähintään kuutta kuukautta työttöminä. Vuoden 2019 lopussa heitä oli 95 000 eli 37 prosenttia kaikista työttömistä. Lukema oli lähellä pitkän aikavälin keskiarvoa (35 %).
1 ruksin porukkaan kuuluvat ne, joilla on yksittäinen työllistymistä heikentävä tekijä taustallaan. Joko koulutuksen tai työhistorian puute tai työttömyyden pitkittyminen. Heitä oli vuoden 2019 lopussa 96 000 eli 37 prosenttia kaikista työttömistä. Luku on tällä hetkellä pitkän aikavälin keskiarvoa (40 %) hieman matalampi.
2–3 ruksin porukkaan kuuluvat ne, joilta puuttuu työhistoria, koulutus ja/tai työttömyys on pitkittynyt. Heitä oli vuoden 2019 lopussa 66 000 eli 26 prosenttia kaikista työttömistä. Luku on tällä hetkellä lähellä pitkän aikavälin keskiarvoa (25 %).
1990-luvun lama kasvatti työttömyyttä voimakkaasti ja moni koulutettu jäi vaille töitä (Kuvio 4). Laman jälkimainingeissa työttömyyden pitkittyminen alkoi tehdä tuhoaan. Ongelmien kasautuminen oli suurta, ja ruksittomien määrä painui poikkeuksellisen pieneksi.
Kuvio 4.
Toinen poikkeama aikasarjassa havaitaan finanssikriisin iskiessä 2008. Silloin suhdannetyöttömien määrä pomppasi hetkellisesti korkeaksi, ja vastaavasti 2–3 ruksin rakennetyöttömien suhteellinen osuus painui hetkellisesti alle 20 prosentin kaikista työttömistä.
Korona-ajan (2020–2021) tilastot eivät ole vielä valmistuneet, mutta historian valossa on ilmeistä, että ruksittomien työttömyys on kasvanut ja vastaavasti rakennetyöttömien suhteellinen osuus pienenee. Koronakriisin seurauksena erityisesti palvelualojen nuoret ovat vailla töitä.
Sitkeästi työttömistä työllistyy ani harva
Kuinka paljon työllistymistä heikentävät tekijät todella heikentävät työllistymistä? Vastaus on selkeä: dramaattisesti. Kuvioissa 6 ja 7 kuvataan, kuinka suuri osa työttömistä on työllistynyt vuoden aikajänteellä (ks. Liite 1). Kokonaiskuvan näkökulmasta on järkevämpää tarkastella mieluummin pääasiallisesti työllistyneiden määrää kuin yksittäisiä työkeikkoja saaneiden määrää.
Kuvio 6.
Kuvio 7.
Pitkällä aikavälillä (1990–2019) työttömien työllistymistodennäköisyydet ovat jossain määrin vaihdelleet, mutta ne eivät ole työllisyyden ison kuvan osalta oleellisesti muuttuneet.
1980-luvun korkeista työllistyneiden osuuksista siirryttiin 1990-luvun laman kautta hiljalleen paikallaan junnaavien todennäköisyyksien maailmaan. Pitkällä aikavälillä (1990–2019) nollan ruksin työttömien miesten työllistymistodennäköisyys on ollut 39 prosenttia ja naisten 42 prosenttia.
Luvut eivät aiheuta hurraahuutoja. Vain alle puolet työllistyy niistä, joilla on koulutusta ja työhistoriaa. Se kielii vakavista ongelmista työllistämisessä.
1980-luvulla emme vielä olleet tässä tilanteessa, mutta 1990-luvun laman jälkeen asiat ovat enemmän tai vähemmän jämähtäneet paikoilleen. 1980-luvun työllistymistodennäköisyydet näyttävät varsin kaukaisilta.
Nollan ruksin työllistymistodennäköisyys on kuitenkin täysin eri maailmasta kuin muiden työttömien. Jo yksikin ruksi tiputtaa työllistymistodennäköisyydet 25 prosentin tasolle. Kun rukseja kertyy kaksi tai kolme, työllistymisen todennäköisyys laskee kymmenen prosentin tuntumaan. Todennäköisyydet työllistymiseen vuoden aikajänteellä ovat lähes olemattomat. Työttömyys on sitkeää.
Vuonna 2018 sitkeästi työttömiä (vähintään 1 ruksi) oli 169 486. Seuraavana vuonna heistä työllistyi 31 106 eli 18,4 prosenttia. Heidän työllistämisensä on niin sitkeässä, että se vaatii ratkaisuksi jotain erityisiä keinoja: perustavanlaatuisia koulutuksen, sosiaaliturvan tai palveluiden uudistuksia.
Mitä neuvoksi?
Nykyisen, edellisten ja tulevien hallitusten työllisyystavoitteet ovat tuuleen huutelua ilman kestäviä ratkaisuja. Ne edellyttävät isoja uudistuksia sosiaaliturvajärjestelmään ja työllisyyspalveluiden kannustimiin.
Sitkeän työttömyyden nujertaminen edellyttää sosiaaliturvan uudistamista perustilin ja osallistumistulon
pohjalta. Työvoimapalveluiden järjestämisvastuu pitää antaa kunnille ja luoda samalla voimakkaat kannustimet työllisyyden kasvulle.
Lisäksi tarvitaan oppisopimuskoulutuksen laajentamista sekä täysin uusi kotoutumissopimus.
Lue koko EVA Analyysi Sitkeästi työttömät