Kestääkö Euroopan unioni kriisin?
Blogi, Kynävieras

Kestääkö Euroopan unioni kriisin?

Euroopan unioni etsii ratkaisuja globaalin talouskriisin seurauksena syntyneeseen poliittiseen kriisiin. Ajankohta on epäedullinen. Unioni vasta totuttelee Lissabonin sopimuksen uudistuksiin. Unionin johtaminen etsii muotojaan. Uuden komission nimittäminen siirtyi kuukausilla ja komissio hakee omia toimintalinjojaan. Uusi parlamentti totuttelee uusiin toimivaltuuksiinsa.

Unioni elää samalla hallitustenvälisyyden kautta. Vuosia kestänyt perussopimusten uudistustyö heikensi yhteisöllisyyttä ja maailmanlaajuinen talouskriisi on sekin korostanut kansallisten etujen ja kansallisen sopeutumisen merkitystä. Uusien jäsenmaiden mukaantulo ei ainakaan ole tiivistänyt unionia.

Kriisi kohdistuu unionin kovimpaan ytimeen, euro-järjestelmään. Sen vaikutukset heijastuvat koko unionin toimintakykyyn. Mutta samalla kriisi läpivalaisee unionin päätöksentekojärjestelmän ja nostaa esille sen heikkoudet. Suuri kysymys on, avaako läpivalaisu mahdollisuuden unionin uudistamiseen, taas kerran.

Unionin elämä on pelkkää uudistusta. Joulukuussa 2000 hyväksytty Nizzan sopimus ei ollut vielä tullut voimaan, kun seuraava uudistus ja käynnistyi. Se kesti koko 2000-luvun. Kokemus kielteisine kansanäänestyksineen ei motivoi uuteen uudistusprosessiin. Prosessi koetteli unionin uskottavuutta ja lopputuloksena antoi liian vähän liian myöhään.

Käsistä karannut rahoituskriisi on seurausta liian löysästä julkisten talouksien koordinaatiosta. Sopimukset velvoittavat jäsenmaita harjoittamaan taloudenpidossaan kurinalaisuutta ja toimimaan yhteisvastuun hengessä. Mutta unionilla ei ole riittäviä poliittisia instrumenttejä kurinalaisuuden toteuttamiseen.

Sääntöjen noudattamisen kurinalaistamista on ehditty monella taholla vaatia. Lähtökohtana on ajatus, että olemassa olevasta mekanismista tulisi saada enemmän irti. Jäsenmaiden toimien seurantaa tulee tehostaa, raportointia kehittää ja rankaisutoimia ottaa nopeammin käyttöön. Mutta tehostaminen ei poista sitä perustilannetta, että päätökset tehdään edelleen kansallisista poliittisista johtajista koostuvissa toimielimissä. Kansallisten poliittisten johtajien ensisijainen motiivi on edistää ja valvoa kansallisia etuja. Yhteinen etu nousee esille vasta, kun kriisi kasvaa riittävän uhkaavaksi. Kuten Kreikan luottokriisissä on asia laita.

Pysyvämpää ratkaisua Kreikan kriisin tapaiselle sytytyslanka-ilmiölle ei saada, ellei talouspolitiikan koordinaatiota tehosteta ja nosteta yhteisöpolitiikan tasolle. Koko EMU-järjestelmän olemassaolon ajan on varoitettu, että rahaliiton vakautta ei voi ylläpitää ilman tiiviimpää poliittista liittoa. Nyt on aika ottaa huomautus vakavasti. Ei ole vaikea ennustaa, että eurooppalaiselle esityslistalle nousee asia tiiviimmästä ja ylikansallisesta talouspolitiikan koordinaatiosta.

Sille ei ole olemassa valmista mallia. Mutta EU:n tulevaisuus on kiinni siitä, että malli löydetään. Jo Winston Churchill aikoinaan sanoi, että Euroopan tulevaisuuden tulee perustua jonkinlaisille Euroopan Yhdysvalloille. Kannattaisi Suomessakin pohtia miten ja missä muodossa talouspolitiikan tiiviimpi koordinaatio tulisi toteuttaa.

Esko Antola

Esko Antola on Jean Monnet-professori ad personam ja Centrum Balticumin johtaja