Onko markkinataloudelle tulevaisuutta?
Blogi, Kynävieras

Onko markkinataloudelle tulevaisuutta?

Professori Juha Siltala puhui EVA Symposiumissa 5.5. markkinatalouden tulevaisuudesta. Hänen mukaansa markkinatalous ei ole epäonnistunut. Sille ei vain ole osattu luoda toimivia puitteita. Pelisääntöjen valinta ei voi olla yksittäisten pelaajien makuasia.

Markkinatalous ei ole epäonnistunut. Sille ei vain ole osattu luoda toimivia puitteita. Markkinoille ei ehkä voi ylhäältäpäin mestaroida preferenssejä, mutta pelisääntöjen valinta ei voi olla yksittäisten pelaajien makuasia. Markkinamekanismi on viime vuosikymmeninä ohjautunut innovoimaan finanssi-instrumentteja, sillä ne ovat tuottaneet paremmin kuin ylikapasiteetista kärsivä teollisuus. Uusien energialähteiden kaupallistamisen ja muun pitkäjänteisen tuotekehittelyn sijasta innovaatiot ovat suuntautuneet liiaksi kvartaaliarvojen vedätykseen.

Ilman institutionaalista perustaa tekniset keksinnöt eivät vielä luo vaurautta. Neuvostotalous kaatui hintamekanismin puuttumiseen ja resurssien epätaloudelliseen käyttöön, mutta myös siihen, ettei järjestelmä pystynyt uusintamaan itseään yksilöiden toimintamotivaationa. Pääsiäissaarten koko populaatio hävisi, kun saarten eliitti kuvitteli voivansa siirtää kivipatsaskilpailunsa kustannukset toisten kannettaviksi ja hävitti metsät seurauksista piittaamatta.

Markkinatalous saadaan tuottamaan yhteistä hyvää kenenkään makuja mestaroimatta, jos yksityisomistus on suojattu, sopimusten pyhyyttä valvotaan, monopolit puretaan eikä kenenkään anneta ulkoistaa toimintansa kustannuksia muiden kannettavaksi. Kun yhden vapaus törmää toisen vapauteen, lakia tarvitaan, jottei vahvemman oikeus vallitsisi. Instituutiot takaavat mahdollisimman monen pääsyn markkinoille. Oikeuksien takaaminen ei onnistu, jos kaikki valtalähteet keskittyvät samoihin käsiin (taloudellinen valta, poliittinen valta, media, asiantuntijavalta).

Demokratia ei ole vain kilpailuhaitta vaan pitkän tähtäimen kilpailuetu. Se on osa yrityksen ja erehdyksen kautta etenevää kehitystä ja realistinen vaihtoehto silloin, kun uskotaan, ettei suunnitteluun tarvittava tieto voi olla yhden valtakeskuksen hallussa.

Aasian autoritaarista kapitalismia on alettu ihannoida samalla kun on viritetty virsi länsimaiden perikadosta. Aasialaiset kuulemma kilpailevat yötä päivää ahkerasti kuin muurahaiskollektiivi, kun taas länsimaiset ihmiset ovat yksilöityneet jo liian pitkälle ja suosivat tietyn materiaalisen tason saavutettuaan enemmän omaa aikaa kuin lisää materiaa. Mutta kuinka pitkään autoritaarinen kapitalismi kukoistaa ilman riippumattomia kansalaisjärjestöjä, vapaata mediaa ja oikeusvaltiota, josta heikompi sopijapuoli voi hakea turvaa ristiriitatilanteessa? Onko se niin ristiriidaton kuin päältä näyttää? Ei voi olla järjestelmän kilpailuetu, jos bisnekseen omine intresseineen kietoutuneita feodaaliherroja löytyy viideltä eri hallintoportaalta eikä keskusvalta pysty valvomaan lakiensa noudattamista maakunnissa. Sellainen ei ole optimaalista markkinataloutta vaan vanhan ajan patrimoniaalinen imperiumi, joka erotukseksi vaikkapa 1600-luvun Ruotsista mobilisoi resurssejaan tehottomasti. Patrimoniaalisuutta luonnehti alamaisten yliomistaminen – alamaisella ei ollut esivallan suhteen oikeuksia ja omaisuus oli useimmille vain ehdollista käyttöoikeutta. Länsimaiden nousu perustui 1700-luvulta lähtien yliomistuksen purkamiselle, mikä kannusti talonpojat kasvattamaan tuottavuuttaan ennen teollista vallankumousta. Tuntemamme talouskasvu starttasi siitä.

Yllättävää kyllä demokratiat kestävät myös kriisejä paremmin kuin diktatuurit, jotka oikeuttavat olemassaolonsa vain talouskasvulla ja jakamalla etuoikeuksia tarpeeksi
laajalle klienttijoukolle. Kaduilla on ollut levotonta vain niissä Euroopan maissa, joissa valtio on mielletty pelkästään eliitin erityisetujen ajajaksi (Kreikka, Bulgaria, Unkari ja – Islanti).

Valtion ja markkinoiden sopiva suhde on haettu kokeilemalla, kaavaa siihen ei löydy. Valtion paisuttaminen velkaa ottamalla ei välttämättä merkitse tervettä vastapainoa paheksutulle uusliberalismille, jos kyse on vain osake- ja kiinteistöarvojen ”elvyttämisestä” palveluiden tulevan alasajon hinnalla. Ilmastohaasteiden edessä imperiumien kilpa raaka-ainevaroista ja markkinoista muistuttaa aivan liikaa taantumista kumpaakin maailmansotaa edeltäneeseen tilanteeseen aina sitä myöten, että eliitit koettavat pysyä vallassa lietsomalla kansalliskiihkoa. Vapaakauppa olisi siunauksellisempi ja sivilisoivampi vaihtoehto, jos sen ei anneta johtaa oligopoleihin.

Pienenä avoimena taloutena Suomi on monia muita riippuvaisempi vientikaupasta. Suomelle suuruuden ekonomiaan tuijottaminen on väärä strategia. Viennissä suomalaiset menestystarinat ovat yleensä olleet tuotanto- ja kuljetusprosessien monimutkaisia osia, joista yrityksille on löytynyt oma erikoistunut lokeronsa kasvaa maailmanmarkkinoille ja saada katetta joutumatta markkinapinnan haltijan torppareiksi. Suomalaisen innovaation matka pilottihankkeesta maailmanmarkkinoille tyssää myös pieniin kotimarkkinoihin ja keskisuurten yritysten harvalukuisuuteen; yleensä joku muu ostaa kalliin innovaatiopanostuksen tulokset, ennen kuin niistä kehkeytyy suomalaista yritystoimintaa. Kuluttajabrändejä Suomesta on tullut niukasti vaikkapa Ruotsiin ja Tanskaan verratuna. Voisiko sisustus-, muoti- ja elintarvikeviennin alikehitys meillä johtua tayloristisen suurtuotannon ihailusta ja ihmisten pienimuotoisen arjen halveksumisesta? On keitetty sellua siihen aina siihen asti, että alan mittakaava kasvoi Suomeen liian suureksi.

Tayloristinen ote tuotantoon maksimoi kieltämättä bulkkitehokkuuden mutta sopii huonommin asiantuntijoiden johtamiseen ja niin kaivattujen innovaatioiden luomiseen. Siinä täytyy suvaita alhaalta ylöspäin tapahtuvaa itseorganisoitumista ja koevoluutiota – ammatillista autonomiaakin. Numerojohtaminen ylhäältä alaspäin ja laaduille sokea tuottavuuden mittaus on osaltaan johtanut moniin tunnettuihin ongelmiin työelämässä. Työ motivoisi itse itsensä, jos tekijä saisi kokea oman vaikutuksensa ja tuntisi tekevänsä jotakin hyödyllistä. Byrokratian pyörittäminen vastaa harvan kutsumusta.

Lama on vähintään puoleksi mielentila. Sitä ei paranna herkeämätön itseruoskinta, riittämättömyyden tunteiden lietsonta, tähänastisten ponnistusten mitätöinti eikä varsinkaan talvisodan uhrausten vaatiminen nuorilta, jotka eivät talouskriisiä ole aiheuttaneet. Talouden todelliset vaikeudet voivat olla juuri nyt suuria, mutta vain sisäinen tuomitsija meissä voi värittää ne lannistaviksi.