Mistä tosiystäviä Yhdysvalloille?
Blogi, Kynävieras

Mistä tosiystäviä Yhdysvalloille?

Yhdysvaltain suurstrategia markkinatalouden ja demokratian levittämisestä onnistui 1990-luvulla lähes satumaisesti. Onnistuminen on kuitenkin johtanut ristiriitoihin ulkopolitiikan arvojen ja valintojen välillä. Seuraavan presidentin on määritettävä, miten Yhdysvallat suhtautuu demokraattisiin liittolaisiinsa ja markkinatalouden ja kansainvälisen kaupan rikastamiin haastajiinsa, kirjoittaa Lauri Tähtinen.

Brittipääministeri Lordi Palmerston lausui toissa vuosisadalla, että kansakunnilla ei ole pysyviä liittolaisia. Hänen mukaansa niillä on vain pysyvät intressit.

Tänä kesänä Palmerston saa haastajan. Foreign Affairs –aikakauslehden kesänumerossa Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice väittää brittiministerin olleen väärässä. Rice vakuuttaa, että Yhdysvalloilla on pysyvät liittolaiset: ”valtiot, joiden kanssa jaamme samat arvot”. Tueksi väitteelleen hän esittää transatlanttisen liiton merkityksen säilymisen kylmän sodan jälkeen sekä Naton oman alueen ulkopuolisten tehtävien muodostumisen osaksi sotilasliiton arkipäivää.

Ricen essee on presidentti George W. Bushin toisen kauden ulkoministerin tilinpäätös ja ohjeistus seuraavalle hallinnolle. Hänen tavoitteenansa on määritellä uusiksi Yhdysvaltain kansallinen etu. Lopputuloksena olisi ainutlaatuinen, amerikkalainen realismi, joka hyväksyy hetken ristiriidat arvojen ja valintojen välillä, mutta ei koskaan luovu kokonaan arvoistaan.

Samalla kun Rice korostaa demokratian maailmanlaajuisen edistämisen merkitystä Yhdysvaltain suurstrategialle, hän ei kuitenkaan halua aliarvioida yhteisiin intresseihin perustuvia suhteita Kiinan ja Venäjän kanssa. Ulkoministerin mukaan 2000-luvun suuruus perustuu aikaisempaa korostuneemmin taloudelliseen ja teknologisen kehitykseen. Siten suhteita täytyy ylläpitää myös autoritäärisiin hallituksiin, joiden kanssa Yhdysvallat pyrkii ratkaisemaan kansainvälisiä ongelmia ydinaseiden leviämisestä ilmastonmuutokseen.

Vaikka Rice osuu ongelman ytimeen, demokratian ja poliittisen painoarvon oikean suhteen määrittäminen jää seuraavalle hallinnolle. Sen on ratkaistava, miten sovittaa yhteen pyrkimys nostaa etenkin Intian ja Brasilian kaltaisten demokraattisten maiden kansainvälistä asemaa ottaen samalla huomioon Kiinan ja Venäjän merkityksen. Antaessaan lisää sijaa demokraattisille maille Yhdysvallat muotoilee myös uutta liittoumaa ympärillensä.

Kylmän sodan aikana demokratia ja markkinatalous kulkivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta käsi kädessä. Yhdysvaltain lähimmät liittolaiset tahtoivat olla niin kansanvaltaisia kuin kapitalistisiakin. Kylmän sodan päätyttyä seurasi kymmenisen villiä maapalloistumisen vuotta, joiden aikana Yhdysvaltain suurstrategia eteni lähes omalla painollaan. Samalla demokratia ja markkinatalous kuitenkin erkanivat toisistaan. Markkinatalouden omaksuminen ei ole länsimaiden toivoista huolimatta kuljettanut vääjäämättömästi kohti demokratiaa.

Kärjistetyimmillään Yhdysvallat kärsii oman ideologiansa menestyksestä. Markkinatalouden ja kansanvallan karkaaminen Amerikan etupiirien ulkopuolelle on rapistanut sen asemaa samanmielisten maiden johtajana. Tämä ei olisi sille ongelma, jos demokratia ja kapitalismi olisivat kulkeneet käsi kädessä. Syntyneessä tilanteessa Yhdysvallat ei voi olla viime vuosisadan Britannian tavoin varma siitä, että sitä seuraava suurvalta uskoo sekä demokratiaan että markkinatalouteen.

Vastaukseksi Yhdysvaltain johtajuuden murenemiselle ja erityisesti Bushin hallinnon alkuvuosien kovakouraiselle diplomatialle republikaaniehdokas John McCain on hahmotellut ”demokratioiden liittoa”. Uusi kansanvaltaisten valtioiden järjestö rakentuisi juuri ulkoministeri Ricen mainitsemien yhteisten arvojen perustalle. Sen tehtävä ei tosin olisi kadehdittava. Mitä samankaltaisemmaksi maailman maat muuttuvat, sitä pienemmistä eroista muodostuu merkityksellisiä. Demokratioiden keskuudessa on myös suvaittava erimielisyyttä, eivätkä yhteiset arvot välttämättä johda yhteneviin toimintamalleihin.

Myös osa demokraattiehdokas Barack Obaman neuvonantajista on ollut kehittelemässä ajatusta demokratioiden liitosta tai neuvostosta. Silti Obama ei esimerkiksi olisi McCainin tavoin savustamassa Venäjää teollistuneiden maiden G8-ryhmästä Brasilian ja Intian hyväksi. Obama on korostanut tarvetta neuvotella kaikkien maiden kanssa yhteisten intressien pohjalta.

Neuvottelupöytien koostumuksesta on muodostunut eriskummallinen kiista. Koko pitkän uransa ajan vapaakauppaa kannattanut McCain ei suhtaudu yhtä suopeasti Yhdysvaltain markkinatalous- ja kauppapolitiikan vahvistaman Kiinan kansainväliseen asemaan kuin kaupan etuihin epäilevämmin suhtautuva Obama. Obama taas on korostanut ihmisoikeuksia McCainia enemmän, mutta kutsuisi epädemokraattisia johtajia pöytäänsä. Presidenttinä kumpikaan ei pääsisi ilmeisiä ristiriitoja pakoon. Yhdysvaltain seuraavan presidentin on määritettävä Bushin hallintoa kestävämmin, miten elää maansa suurstrategian lähes satumaisen onnistumisen jälkeen. Markkinatalous on luonut Yhdysvalloille haastajan Kiinassa ja nostanut Venäjän uudestaan jaloilleen. Samalla maailman demokratiat ovat riippumattomampia ”vapaan maailman johtajasta”.

Jos kapitalismi ja kansanvalta kohtaisivat selkeämmin, Yhdysvallat pystyisi ehkä myös helpommin muodostamaan liittosuhteita. Vaikeiden valintojen todessa muinaisen brittipääministerin teesi elää ja voi paremmin kuin Yhdysvaltain ulkoministeri toivoisi. Erityisesti Irakissa Yhdysvaltain rinnalla sotineella ja nyt Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneella Georgialla voisi olla muutama sana vaihdettavana Ricen kanssa. Pieni suurvallan rajanaapuri ei ole
päässyt Palmerstonin kirousta pakoon.