Nato ei ole akuuttihoitoa.
Blogi, Kynävieras

Nato ei ole akuuttihoitoa.

”Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa ratkaisevaa on se, onko todistuksen taakka niillä, jotka kannattavat liittoutumattomuutta vai niillä, jotka puolustavat Nato-jäsenyyttä”, kirjoittaa professori Tuomas Forsberg.

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, mikä on presidentti Tarja Halosen kanta Suomen Nato-jäsenyyteen, niin nyt tiedetään, ettei se ainakaan ole muuttunut myönteisempään suuntaan. Suomen Kuvalehden haastattelussa (SK 47) Halonen sanoo, ettei hänelle ole ”esitetty sellaista perustelua, mikä edellyttäisi, että Suomen pitäisi liittyä Naton jäseneksi”. Halosen mukaan ”ei ole mitään sellaista akuuttia syytä, jonka takia Suomen pitäisi muuttaa linjaa suhteessa Natoon”.

Samalla Halonen vahvisti sen, ettei ensi vuonna valmistuva turvallisuuspoliittinen selonteko tule muuttamaan Suomen turvallisuuspoliittista perusratkaisua. Antti Sierlan valmisteleman Nato-selvityksen poliittinen merkitys jää näin ollen varsin kapeaksi.

Mikä sitten voisi olla sellainen ”akuutti syy”, joka saisi presidentti Halosen vakuuttuneeksi Nato-jäsenyyden eduista? Autoritäärinen Venäjä esittää Suomelle tiukkoja sotilaallisia vaatimuksia? EU-maat ja Yhdysvallat asettavat Suomen selkä seinää vasten ja painostavat Suomea liittymään Natoon? Aseteknologian kallistumisen seurauksena Suomi ei kykene enää ylläpitämään minkäänlaista uskottavaa puolustusta sotilaallisesti liittoutumattomana maana?

Tietenkään mikään näistä ”akuuteista” syistä ei päde nyt eikä todennäköisesti (toivottavasti) koskaan. Mutta jos jokin näistä tilanteista tulisi todeksi, olisi Suomen politiikka jo silloin pahasti epäonnistunut. Nato-jäsenyys olisi viimeinen oljenkorsi ja hakemus sinne mahdollisesti jo ratkaisevasti myöhässä.

Nato ei kuitenkaan ole (vain) akuuttihoitoa, johon turvaudutaan silloin, kun hammasta jo särkee, vaan se on päivittäistä hampaiden pesua. Parhaimmat perusteet Naton liittymiselle kuten yhteistyö, vakaus ja vaikutusmahdollisuudet eivät koskaan tule ”pakottamaan” meitä jäseneksi. Vahvat, ”pakottavat” syyt liittyä Natoon ovat itse asiassa ”huonoja” syitä ja päinvastoin.

Siinä Halonen on oikeassa, että meidän on tarkasteltava myös sotilaallisen liittoutumattomuuden etuja. Näitä etuja näyttäisi Halosen mielestä olevan ainakin kaksi. Ensimmäinen on se, että ”pienet sotilaallisesti liittoumattomat maat voivat ratkoa menestyksellisesti maailman kriisejä”. Toinen on se, että Suomen vahvuudet kriisinhallinnassa, ”pitkäjänteinen rauhanrakentaminen” ja ”hyvien suhteiden solminen paikalliseen väestöön”, tulevat paremmin esille EU:n yhteydessä.

Perusteet ovat hienoja ja kauniita, mutta kaikkein menestyksellisimmin kansainvälisten kriisien ratkojana ja aseidenriisunta-aloitteiden tekijöinä ovat kunnostautuneet sellaiset maat kuin Norja ja Kanada. Sattumaa tai ei, mutta molemmat ovat Naton jäseniä. Myös Naton ja EU:n kriisinhallinnan välille on vaikea vetää sellaista laadullista eroa, että Nato toimisi vain lyhytjännitteisesti ja sotilaallisesti kun taas EU pitkäjännitteisesti ja laaja-alaisesti.

Ratkaiseva tekijä Suomen Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa on se, onko todistuksen taakka niillä, jotka kannattavat liittoutumattomuutta vai niillä, jotka puolustavat Nato-jäsenyyttä. Ne, jotka pitävät Nato-jäsenyyttä luonnollisena jatkeena Suomen EU-valinnalle ja läntiselle identiteetille ylipäätään, edellyttävät erityisiä perusteita liittoutumattomuudelle. Ne taas, jotka pitävät Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta luonnollisena jatkeena Suomen puolueettomuuspolitiikalle, odottavat vahvoja argumentteja Nato-jäsenyyden tueksi.

Kuten niin usein aikaisemminkin, Nato-jäsenyydestä päättämisen kaltaiset isot turvallisuuspoliittiset kysymykset eivät ratkea arvioimalla rationaalisesti sotilaallisia uhkia ja puolustautumismahdollisuuksia tai vertailemalla muita hyötyjä ja kustannuksia keskenään. Ytimeltään valinta perustuu käsitykseen siitä, mihin joukkoon Suomi kuuluu.

Niin kauan kuin Ruotsi ei ole Naton jäsen, Suomi voi tuntea kuuluvansa joukkoon, joka on meille tuttu eikä ole sen huonompi kuin Nato-seurakaan. Ruotsin halukkuus liittyä EU:hun oli 1990-luvun alussa se Halosen mainitsema ”eurooppalainen kehitys”, joka muutti Suomenkin kannan alle vuodessa. Ruotsin hakemus Natoon olisi nytkin varmasti se paras mahdollinen ”akuutti” syy, joka saattaisi saada Halosenkin vakuuttumaan Nato-jäsenyyden tarpeellisuudesta.