Suomi taaplasi tyylillään

Suomen EU-puheenjohtajuuskausi on ohi. Kautta arvioivan EVAn parlamenttikumppani Piia-Noora Kaupin kimpussa on Suomelle sekä ruusuja että risuja.

Suomen viimeinen nykymuotoinen puheenjohtajuuskausi Euroopan unionissa on nyt ohi. Matti Vanhasen hallitus selvisi monella tapaa haasteellisesta puolivuotiskaudestaan vähintäänkin kohtuullisesti. Puheenjohtajuuskauden onnistumista voi toki etukäteen pedata hyvällä valmistelulla, mutta viime kädessä menestys on kiinni meistä riippumattomista tekijöistä. Maailmanpolitiikka on nykyään niin nopeatempoista ja EU niin olennainen peluri tällä kentällä, että mitä tahansa yllättävää voi tapahtua yhdessä yössä. Eteen tulleista tilanteista on vain selvittävä ja pidettävä homma kasassa.

***

Puheenjohtajuuskausi meni mallikkaasti ainakin mitä tulee pääministeri Matti Vanhasen itse itselleen määrittelemään tavoitteeseen. Kesäkuun viimeisenä päivänä, puheenjohtajuuskauden aattona julkaistussa Financial Timesin haastattelussa Vanhanen totesi pitävänsä ”henkilökohtaisena epäonnistumisena”, mikäli laajentumisneuvottelut Suomen puheenjohtajakaudella pääsevät katkeamaan.

Vaikka laajentuminen on puheenjohtajakausien kestoaihe, on totta, että Suomen kaudella EU:n laajentuminen oli erityisessä käännekohdassa. Suomen tehtävänä oli varmistaa vuonna 2004 odotushuoneeseen jätettyjen Bulgarian ja Romanian mukaantulo tämän vuoden alusta. Tässä onnistuttiin. Toisaalta aika oli kypsä myös syvällisemmälle keskustelulle EU:n laajentumisesta, jonka Suomi sai ongelmitta vedettyä läpi Brysselin huippukokouksessa joulukuussa. Hallitusta tosin auttoi, että komissio, laajentumiskomissaari Olli Rehnin ansiosta, pelasi korttinsa oikein ja tuli julkisuuteen strategiaesityksellään ennen kuin EU:n isot maat ja niiden egonkohotusta kaipaavat johtajat olivat ehtineet lausunnoillaan nakertaa maaperää järkeviltä kannanotoilta.

Suomen johdolla saatiin aikaan konsensus laajentumisstrategiasta. Kokous vältti piirtämästä kartalle Euroopan rajoja ja pääministeri kertoi elegantisti, että ”oikeat rajamme eivät ole kartalla, vaan arvoissa”. Ja mikä kaikkein tärkeintä, tämä ei jäänyt vain sanahelinäksi, vaan Suomi myös käytännössä osoitti tekevänsä politiikkaa tästä lähtökohdasta saattamalla Turkin jäsenyysneuvottelut jälleen vauhtiin.

Turkin jäsenyysneuvottelut olivat nimittäin lähes heti Iso-Britannian aikaansaaman startin jälkeen ajautuneet ongelmiin ja pysähtyneet lähes täysin. Vastaanhangoittelevat jäsenvaltiot käyttivät hyväkseen Kyproksen kysymyksen ratkaisulle vuoden loppuun asetettua määräaikaa ja vaativat, ettei neuvotteluja käytännössä jatketa ennen kuin Kyproksen tilanteeseen saadaan selvyys. Suomen järkevien linjausten ansiosta joulukuun huippukokouksessa tuo kiristysyrityksille altis määräaika Kyproksen ratkaisulle pyyhkäistiin historiaan. Lopputuloksena Suomi sai neuvottelut jälleen käyntiin, sillä vain kahdeksan Kyprosta sivuavaa neuvottelukohtaa jäädytetään, mutta loppujen 27 luvun osalta neuvottelut jatkuvat.

***

Pisteitä hallitus ansaitsee myös tavasta, jolla perustuslakikeskustelua edistettiin. Perustuslaki on välttämätön EU:n tulevan toimintakyvyn varmistamiseksi. Suomi on tehnyt ansiokasta selvitystyötä kahdenvälisesti jäsenvaltioiden kanssa – nyt on siirryttävä analyysiin. Vaihtoehdoista en itse kannata minisopimusta, vaan paremminkin sopimuksen ”enhanced editionia”, paranneltua versiota. Päätösten aika on Saksan kaudella. Perustuslakisopimuksen jo ratifioineet valtiot kokoontuvat 26. tammikuuta Madridiin keskustellakseen strategiasta, jolla perustuslaki saatetaan voimaan mahdollisimman pian. Asiasta käytäneen käytäväkeskustelua myös G8-kokouksen yhteydessä ja päätöksiä odotetaan kesäkuun huippukokoukselta.

Tehokkuutta EU:n toimintaan voidaan kuitenkin luoda jo ennen perustuslain voimaantuloa. Yksittäinen tärkeä asia olisi ollut määräenemmistöpäätöksiin siirtyminen oikeus- ja sisäasioissa eli ns. passerellen käyttöönotto. Vaikka tästä ei päästykään sopuun huippukokouksessa, julistettiin kuitenkin tahtoa tehostaa sisäisen turvallisuuden kysymysten hoitoa.

Huippukokouksen päätöslauselmista kannattaakin huomioida kohta, jossa jäsenvaltiot tunnustavat määräenemmistöpäätöksenteon tarpeen oikeus- ja sisäasioissa. Tämä tarkoittanee, että kun Pandoran boksi perussopimusartikloista avataan, mitään passerellea ei enää tarvita, koska määräenemmistöpäätöksentekoon siirrytään jo itse sopimuksessa.

***

Näiden myönteisten arvioiden lisäksi haluan kuitenkin tuoda esiin kolme asiaa, joiden osalta Suomen hallitusta voidaan myös perustellusti kritisoida.

Ensimmäinen ja painavin puheenjohtajuuskauden virhe tehtiin budjettineuvotteluissa. Suomen epäammattimainen ote ei jäänyt huomaamatta muissa EU-maissa. Neuvotteluissa oltiin lopulta niin pahassa tilanteessa, ettei Suomen kykyyn viedä neuvotteluissa tekemiään esityksiä läpi neuvostossa enää luotettu. Suomi souti ja huopasi, vailla suuntaa tai painopistettä. Vaikka budjetti saatiinkin lopulta hyväksyttyä, jätti se varjonsa Suomen puheenjohtajuuskauteen.

Budjetin osalta tehtiin myös strateginen virhearvio, jonka seuraukset saattavat värittää suhtautumista Suomen EU-politiikkaan vielä puheenjohtajuuskauden jälkeenkin. Tämä kompastuskivi oli Suomen tekemä ehdotus 1700 Euroopan komission viran lakkauttamisesta. Suomi teki tuhoon tuomitun ehdotuksensa EU:n kehitysvaiheessa, jossa komission tehtäviä on merkittävästi kasvatettu ja unioni on kasvamassa uusiin jäsenvaltioihin. Tänä päivänä tehokasta ja operatiivista komissiota tarvitaan enemmän kuin koskaan, sillä jäsenvaltioiden lisääntyvä kirjo luo väistämättä tarpeen yhdistävälle voimalle, joka kykenee kaikissa tilanteissa panostamaan EU:n yhteiseen etuun. Vaikka muista jäsenvaltioista ei tullut Suomen kamikaze-ehdotukselle sanottavaa tukea, jatkoi Suomi itsepäisesti aloitteensa ajamista. Joskus kannattaisi ymmärtää milloin on aika lopettaa ajoissa.

***

Toinen teema, jossa Suomella olisi ollut parantamisen varaa, oli transatlanttisten suhteiden hoitaminen. Ennen puheenjohtajuuskauden alkua pääministeri Vanhanen lupasi kiinnittää asiaan erityishuomiota. Kausi olisi antanut erinomaiset mahdollisuudet suhteiden parantamiselle. Lisäksi taloudellisen yhteistyön saralla olisi vielä paljon kehittämistä, mutta WTO-neuvottelujen kariutumisen jälkeen taloudellisia kysymyksiä ei otettu edes diplomaattien vakiokokousten puheenaiheeksi.

Myös Libanonin kriisin yhteydessä kaksi maailmanpolitiikan pääpelaajaa olisivat voineet puhua samalla äänellä. Nyt Yhdysvallat oli hilkulla kävellä ulos neuvotteluista, mutta tilanne saatiin onneksi pelastettua viime hetkellä.

Presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan osoittama välinpitämättömyys maailmanpolitiikan hypervaltaa kohtaan oli nyt päättyneellä puolivuotiskaudella vahingollista EU:lle; tästä konkreettisena esimerkkinä mm. suunnitellun EU-USA -ulkoministerikokouksen jääminen kokonaan järjestämättä. Vielä vahingollisempaa suhteiden hoitamisen laiminlyönti on kuitenkin pitkällä tähtäimellä Suomelle, jolla ei ole varaa jättää yhtään merkittävää maailmanpolitiikan toimijaa huomiotta.

On helppoa tuomita Yhdysvaltain nykyjohto ja uskotella, että lähihistoria olisi ollut radikaalisti erilaista, jos USA:n peräsimessä olisi ollut joku toinen tai peräti olisimme saaneet itse olla näitä ratkaisuja tekemässä. Kyllä, me eurooppalaiset emme allekirjoita kaikkia George Bushin päätöksiä emmekä tue nykyhallinnon linjauksia, muttei ole kenenkään etu, jos maailman voimakkain parivaljakko vetää rekeä eri suuntiin.

Yhteistyö kahden mantereen valtapoolin kesken vaatii poliittista tahtoa. Maailmanpolitiikan marssijärjestyksessä USA kykenee asettamaan oman tahdin, eikä sillä ole tarvetta kuunnella EU:ta, ellei se itse halua. Toisaalta Euroopan unionin on tiedettävä paremmin, mitä me oikein haluamme yhteistyöltä. Vaikka jääkaudesta ei vielä lähiaikoina selvittäisikään, asetelman ei tarvitse olla: ”Jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan”. Vaikkemme hyväksy USA:n politiikkaa, emme voi sitä toimillamme estää, mutta voimme yrittää minimoida ainakin isoimpien virheiden seuraukset.

***

Kolmas puheenjohtajuuskauden kritiikin paikka on kotikutoisempi. Roolijako tasavallan presidentin ja pääministerin välillä ei edelleenkään ole riittävän selvä. Olen samaa mieltä eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaaren kanssa, että tältä osin perustuslaissamme on ”valuvirhe”, joka tulisi korjata.

Syy suuremmilta ongelmilta välttymiseen näiden vajaan seitsemän vuoden aikana, kun uusi perustuslaki on ollut voimassa, ei ole niinkään perustuslain pykälässä kuin siinä, että meillä on ollut vallassa pääministeri-presidentti- kombinaatioita, jotka ovat kyenneet käytännössä jakamaan roolit ilman suurta porua. Läheltä piti tilanteita on kuitenkin ollut. Kun esim. Venäjän presidentti Vladimir Putin piti saada kutsuttua Suomeen EU-huippukokouksen vieraaksi, oli epäselvää, kumpi valtiollisista vaikuttajistamme, presidentti Halonen vai pääministeri Vanhanen, kutsun esittäisi. Ongelma ratkesi epätavallisella tavalla eli Halonen päätti pääministeriltä kysymättä esittää kutsun. Tämä presidentin palvelus tuli pääministerille pyytämättä, vaikkakaan ei yllätyksenä.

Toinen esimerkki tietoisesti epämääräiseksi kirjoitetun perustuslain pykälän aiheuttamista ongelmista liittyy Suomen omaan huippukokousedustautumiseen. Voitteko kuvitella, että valtioneuvosto teki virallisen päätöksen Suomen edustajasta joulukuun puolivälissä pidettyyn Brysselin huippukokoukseen vasta 7. joulukuuta? Mitä olisikaan tapahtunut siinä teoreettisessa tilanteessa, että päätös olisi ollut toinen ja Brysseliin olisikin lähetetty tasavallan presidentti?

Sanotaan mitä sanotaan, mutta Suomi on Ranskan lisäksi ainoa EU-valtio, jossa ulko- ja turvallisuuspolitiikan ylin johto on uskottu hallituksen ulkopuoliselle valtion päämiehelle. Vaikka on kiistatonta, että nykyinen perustuslaki riisui presidentin valtaoikeuksia ulkopolitiikan saralla ja velvoittaa presidentin yhteistoimintaan hallituksen kanssa valtioneuvostossa, uusi valtiosääntömme ei kuitenkaan poista EU:n päätöksentekojärjestelmään liittyvää huippukokousedustautumisen ikuisuusongelmaa.

Olisikin toivottavaa, että yhteistoiminta tasavallan presidentin ja valtioneuvoston kesken toteutuisi kotimaisessa valmistelussamme niin, että tarve presidentin osallistumiselle Eurooppa-neuvoston kokouksiin poistuisi. Varsinkaan EU-kokouksissa ei juurikaan ole tilaa Suomen omalle, unionista riippumattomalle ulkopolitiikalle. Tulevaisuuden Euroopassa nekin asiakokonaisuudet, joita on pidetty presidentin perinteisen ulkopolitiikan ydinalueina, siirtyvät unionin kautta järjestettäviksi. Viittaan tällä mm. turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ratkaisuihimme, jotka nykyinen hallituskin on hyväksynyt.

***

Summa summarum, Suomi hoiti urakkansa tyylilleen uskollisesti, eleettömästi ja
tehokkaasti. Suuria läpimurtoja ei tehty, muttei suuria munauksiakaan. Samanlaista loistokkuutta ei otteissa kuitenkaan ollut kuin vuonna 1999, jolloin Lipponen oli puikoissa ja jolloin myös Kokoomus oli mukana neuvostoa johtamassa. Kulunut kausi osoitti, että asenteeltaan impivaaralaisen, jopa euroskeptisen poliitikon on vaikea kasvaa suureksi eurooppalaiseksi vaikuttajaksi kuudessa kuukaudessa, vaikka kyseessä olisi niinkin fiksu ja kokenut valtiomies kuin Matti Vanhanen.

Joulun alla, Suomen puheenjohtajuuden viimeisessä Euroopan parlamentin täysistunnossa, Vanhanen osoitti kuitenkin sopeutumiskykynsä. Hän nimittäin totesi mepeille: ”Jos yhden asian voisin unionissa ylipäänsä muuttaa, puheenjohtajan kokemuksen turvin – tässä ja nyt – niin lisäisin tuntuvasti määräenemmistöpäätöksentekoa. Se on ehdottomasti tehokkain, oikeudenmukaisin ja paras tapa päästä hyviin päätöksiin.” Kiertävillä puheenjohtajuuksilla on ainakin yksi myönteinen seuraus: ne tekevät paatuneistakin epäilijöistä enemmän Eurooppa-henkisiä!