Mitterandin perintö
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Ranskan entinen presidentti François Mitterrand kuoli. Mitterrandin uraa on merkkivuoden johdosta muisteltu Ranskassa niin kirjoin kuin lehtien erikoisnumeroinkin. Lue EVAn juniorikumppani Mikko Ruotsalaisen analyysi Mitterandin perinnöstä (julkaistu alunperin Savon Sanomissa 2.3.2006).
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Ranskan entinen presidentti François Mitterrand kuoli. Mitterrandin uraa on merkkivuoden johdosta muisteltu Ranskassa niin kirjoin kuin lehtien erikoisnumeroinkin. Vuosina 1981-1995 presidenttinä ollut François Mitterrand on mielipidetutkimuksien mukaan ranskalaisten maansa toiseksi suurimpana valtiomiehenä pitämä poliitikko. Etusijalle tutkimuksissa yltää vain viidennen tasavallan perustaja, kenraali Charles de Gaulle.
Eurooppalaisesta näkökulmasta François Mitterrandia voitaneen hyvällä syyllä pitää eräänä 1900-luvun lopun merkittävimmistä poliittisista johtohahmoista. Mitterrand muistuttikin varsin usein Ranskan sisäänpäin lämpeävälle poliittiselle eliitille, että « Ranska on isänmaamme, mutta Eurooppa tulevaisuutemme ». Vuonna 1983 Mitterrand vei Ranskan kuralla olevine julkisine talouksineen mukaan Euroopan valuuttajärjestelmään ja ryhtyi sementoimaan « Rhein-virran ylittävää ystävyyden siltaa ». Eurooppalaisen valokuvajournalismin historiaan on painunut Verdunissa otettu kuva, jossa François Mitterrand ja Helmut Kohl kunnioittavat käsi kädessä ensimmäisen maailmansodan uhreja. Vaikka Euroopan yhtenäisyyden arkkitehdit Robert Schuman ja Jean Monnet olivatkin ymmärtäneet, että Stefan Zweigin kuvaaman « Eilispäivän maailman » olisi oltava myös « huomispäivän maailma », oli kylmä sota iskenyt reaalipoliittista jarrua Euroopan kehitykseen Charles de Gaullen päivistä lähtien. Vasta François Mitterrandin ja Helmut Kohlin aktiivisen Eurooppa-politiikan myötä vuonna 1957 allekirjoitetun Rooman-sopimuksen tavoitteet alkoivat toteutua ensin Euroopan yhtenäisasiakirjan ja sittemmin Maastrichtin sopimuksen myötä. Tämä « Mitterrandin mieheen » Jacques Delorsiin pitkälti henkilöitynyt 1980-luvun Eurooppa-impulssi kesti oikeastaan aina vuoteen 2002 asti, jolloin yhteinen raha euro saatiin vihdoin laskettua liikkeelle.
*
François Mitterrandin sisäpoliittinen perintö on vähemmän mairitteleva. Toki ansioitakin riittää : « Sfinksi » rakennutti Pariisiin merkittäviä monumentteja aina Louvren lasipyramidista ja Bastiljin oopperasta uuteen, nykyisin Mitterrandin nimeä kantavaan suureen kansalliskirjastoon saakka. Mitterrand myös poisti Ranskan rikoslaista kuolemantuomion, vaikka yli puolet ranskalaisista tuolloin vielä kannatti sitä. Tuore sosialistipresidentti salli myös 1980-luvulla yksityisen radiotoiminnan ja alkoi siirtää valtaa keskushallinnolta aluehallinnoille.
Talouspolitiikka oli kuitenkin Mitterrandille toissijaista, eikä budjettikuri ollut ministeriöiden ohjenuora numero yksi. Varsinkin 1980-luvun alkupuolella valtio kansallisti suuryrityksiä kalliiseen hintaan – ja sataprosenttisesti. Yltiötuhlaileva politiikka vei valtiontalouden niin rapakuntoon, että palkka- ja hintataso jouduttiin väliaikaisesti jäädyttämään. Mitterrand myös devalvoi frangin kolmeen kertaan.
François Mitterrand oli ennen kaikkea kokenut poliittinen peluri. Olihan hän ollut politiikassa mukana jo toisesta maailmansodasta lähtien. Saksalaismielisen Vichyn-hallituksen ajan kollaboraatiovihjailuista Mitterrand tosin vaikeni kuin muuri. François Mitterrand pääsi ensimmäistä kertaa parlamenttiin oikeiston listalta vuonna 1946. Varsinainen poliittinen nousu tapahtui kuitenkin vasta 1960-luvulla, kun Mitterrandista alkoi kehittyä vasemmiston vaihtoehto de Gaullelle.
*
Presidenttinä François Mitterrand oli vaarallinen niin vastustajilleen kuin omille joukoilleenkin. Mitterrand uudisti parlamenttivaaleissa käytettävän ääntenlaskutavan niin, että perinteisen oikeiston kanssa kilpaillut Jean-Marie Le Penin äärioikeistolainen « Kansallinen rintama » alkoi saada paikallisia vaalivoittoja. Tämä tietenkin heikensi päävastustajaa, Jacques Chiracin vuonna 1979 perustamaa oikeistolaista RPR-puoluetta. Samalla Mitterrandin pelipolitiikka kiristi kuitenkin yhteiskuntaa sisäisesti – olihan Ranskaan saapunut vasta 1960-1970 –luvuilla suuri maahanmuuttaja-aalto Välimeren etelärannalta.
Entinen sosialistinen pääministeri Michel Rocard kertoi vastikään Le nouvel observateur –lehden haastattelussa Mitterrandin muistuttaneen hänelle 1980-luvun alussa : « Ei ole mitään sosialistipuoluetta, on vain François Mitterrandin ystäviä ». Mahdolliset haastajat likvidoitiin heti kättelyssä, eikä sosialistipuolueeseen päässyt syntymään missään vaiheessa toista « vahvaa miestä ». Mitterrandin potentiaaliseksi seuraajaksi kehittynyt Michel Rocard ajettiin ulos politiikasta, Jacques Delors pysytteli viisaasti Brysselissä ja – dramaattisimpana esimerkkinä – lahjakas Pierre Bérégovoy ajettiin itsemurhaan. Sosialistipuolueeseen ei koskaan päässyt kehittymään manttelinperijää saatikka uudistajaa.
*
Tietyllä tapaa Mitterrandin perintö näkyy yhä Ranskan sosialistipuolueen kaoottisessa tilassa. Puolueen harmaasta puheenjohtajasta François Hollandesta tuskin on presidenttiehdokkaaksi, eikä hänen vaimonsa Ségolène Royalin kompetensseihin oikein uskota Hollanden klikin ulkopuolella. Talousoppinut Dominique Strauss-Kahn keräisi kyllä mielellään potin, mutta euroskeptikoksi ennen viime vuoden eurovaaleja kääntynyt Laurent Fabius kalastelee samoilla vesillä populistisemmin argumentein. Kaiken lisäksi taustalla tuntuu häärivän eläkkeeltä ennen presidentinvaaleja takaisin julkisuuteen palannut entinen pääministeri ja vuoden 2002 presidenttiehdokas Lionel Jospin. Yhtenäistä näkökulmaa ranskalaisen yhteiskunnan kehittämiseksi on eri kuppikuntien puheista vaikea löytää, ja Euroopan Unionista on tullut lyömäase muiden joukossa sosialistien keskinäisessä taistossa.
Mitterrandin perintö vaikuttaa siis tällä hetkellä kahdella eri tavalla Euroopan poliittisella näyttämöllä. On itsestään selvää, että pitkälti Mitterrandin ja Kohlin ansiosta Euroopan tuleva kehitys lepää Maastrichtin sopimuksen kaltaisella institutionaalisella perustalla. Tuo kehitys tosin polkee juuri nyt aika lailla paikoillaan – Euroopan « vetureilta », Pariisilta ja Berliiniltä tuntuvat toistaiseksi hiilet loppuneen. Ainakin Pariisista katsottuna Ranskan sosialistisen puolueen hajaantuneisuus ja päättämättömyys ovat merkittävänä osasyynä pitkän linjan Eurooppa-vision puuttumiseen Rhein-virran tällä puolella.
Näyttäisi siis siltä, että liian pitkään kestänyt sisäpoliittinen pesänjako uhkaa syödä Mitterrandin ansiokkaan Eurooppa-politiikan hedelmiä. Olisikohan François Mitterrand sittenkin halunnut muistovuottansa vietettävän toisenlaisissa tunnelmissa ?