Voiko tietoa omistaa? -Ihminen tietotalouden näyttämöllä
Blogi

Voiko tietoa omistaa? -Ihminen tietotalouden näyttämöllä

Kirjoittaja on taloustieteilijä, filosofi ja Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVAn Chydenius Fellow

Tuskin kellekään ajankohtaista taloudellista keskustelua seuraavalle on jäänyt epäselväksi, että elämme tietotaloudessa. Tietotalous nostaa ihmisen ja hänen hengentuotteensa keskelle talouden näyttämöä tavaran ja palvelusten sijaan. Tietotalouteen liittyy myös huomattavia, niin henkilökohtaisia kuin yhteiskunnallisiakin kysymyksiä, joihin itse kunkin tulisi muodostaa oma käsitys. Tietotalous ei vain lisää kaikkien valinnan mahdollisuuksia ja vapauksia, vaan myös jakaa valtaa ja vaurautta uudelleen. Perinteisen taloudellisen ajattelun ainekset eivät riitä tietotalouden monimuotoisten ilmiöiden ymmärtämiseen ja sen ongelmien setvimiseen. Talous huutaa avuksi lisää sääntelyä ja lakeja. Tämän lisäksi olisi kuitenkin syytä yrittää hankkia yhä parempaa käsitystä siitä, mistä tietotaloudessa on kysymys ja mitä se voi opettaa meille taloudellisen toiminnan monimuotoisuudesta.

Ostin taannoin suuren monikansallisen yhtiön tuottaman äänitteen, joka ei, raivostuttavaa kyllä, suostunut soimaan saman yhtiön tuottamassa omistamassani kannettavassa levysoittimessa. Levyssä oli ns. suojaus, joka oli tarkoitettu estämään sen kopiointia tietokoneelle. Informaation salaaminen tai suojaaminen onkin – paradoksaalista kyllä – yksi uuden ja uljaan tietotalouden avaintekijöistä.

CD-levyni tapauksessa suojauksen ideana oli tietysti estää se, etten kopioisi ostamaani äänitettä laittomasti ja jakelisi sitä edelleen joko kopioituina levyinä tai tiedostona internetin kautta. Tätähän jotkut äänitteen ostajat tekevät. Tietotalouden erityispiirteisiin kuuluu kuitenkin tietoverkkojen sallima tiedon leviämisen ällistyttävä nopeus ja kattavuus. Tieto ja tiedostot leviävät internetin välityksellä yhdestäkin tehokkaasta palvelimesta nopeammin ja laajemmin kuin kulovalkea. Kopioidut tiedostot ovat nykyään lisäksi kulumattomia ja laadultaan originaalin veroisia, digitaalisia kun ovat.

Warezonia – määrätietoisesti tietoa ilmaiseksi levittävä undergroundverkosto

Luvaton levittäminen uhkaa musiikkibisneksen ansaintalogiikkaa, ja siksi koko sen tämänhetkistä liikeideaa. Valtiovallan tehtävänä on suojella laillista elinkeinotoimintaa, ja siksi kopioiden levittäminen on lailla kielletty. Osittain ongelmallisen tilanteesta tekee kuitenkin se, että toisin kuin perinteiset äänilevypiratismin harjoittajat, kaikki laittomia kopioita välittävät eivät pyri ansaitsemaan toiminnallaan vaan toisinaan heitä ajavat tyystin toisenlaiset motiivit. Jotkut kopioita levittävät piirit tekevät sitä osin huvin, osin hakkerimaineensa kasvattamiseksi.

Hakkerimainetta ei voi täysin ymmärtää jos sitä pitää pelkästään alkeellisena ja infantiilina, itse tekemisestä irrallisena turhamaisuutena. Tukholman kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tutkija Alf Rehn kuvaa mainiossa kirjassaan Electronic Potlatch tietokoneohjelmien laittomien kopioiden levitykseen keskittynyttä kokonaista maanalaista taloutta, jonka koko logiikka on toisenlainen kuin markkinatalouden. Tässä virtuaaliverkostossa käynnissä ovat jatkuvat uusien tietokoneohjelmien ilmaisen levityksen joukkueiden väliset olympialaiset. Se ryhmä voittaa, joka nopeimmin hankkii uuden ohjelman, murtaa sen salauksen, pakkaa sen uudelleen helposti jaettavaan ja toimivaan muotoon sekä jakelee sen mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman laajalle.

Rehn vertaa tätä Warez-taloutta (cybertaivutus sanasta software) ranskalaisen sosiologin ja antropologin Marcel Maussin Tyynenmeren alueelta ja Luoteis-Amerikan intiaaniyhteisöistä dokumentoimaan lahjatalouteen, jossa taloudellisen vaihdannan logiikkana ei ollutkaan ansainta vaan mahdollisimman runsaskätinen lahja, joka edellyttää vastalahjaa. On ehkä vielä painotettava, että tämä verkosto ei ole tieteisromaanin fiktiota, vaan tänäkin hetkenä verkon laitamilla aktiivisesti ja määrätietoisesti hääräävä underground-talous, joka onnistuu samaan huomattavan määrän uusista ohjelmista jakeluun verkostoonsa, osan jo ennen niiden varsinaista julkistamista. Tosin suuri osa Rehnin kirjassaan kuvaamien ryhmien jäsenistä istuu tällä hetkellä vankilassa. Tietoteollisuus ja viranomaiset kun eivät ymmärrä lahjatalouden päälle. Warez-verkosto syö ohjelmistotalojen liikevaihtoa. Tällöin ei auta se, että itse verkosto on ankaran ei-kaupallinen, eikä se, että verkoston jäsenet ilmoittavat motiivikseen just for fun, tai se, että he väittävät aina ostavansa itse henkilökohtaisesti käyttämänsä ohjelmat. Ilmiö antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta.

Warez-talouden taakse voi tietysti helposti tulkita myös käsityksen siitä, että verkon sisällön, informaation tulisi olla aina ilmaista. Tieto onkin taloudellisesta näkökulmasta katsoen olennaisella tavalla julkishyödyke. Se ei varsinaisesti kulu käytössä, sitä voi luontevasti kuluttaa useampi henkilö samanaikaisesti ilman, että se sulkisi pois toisten mahdollisuuksia kuluttaa sitä. Siksi kukaan ei tarkkaan ottaen voi omistaa tietoa, estää toisia käyttämästä sitä tai pakottaa toisia maksaman sen käytöstä.

Eri asia tietysti on, että vaikkapa tieteellistä tietoa lainatessani ja käyttäessäni olen velvollinen antamaan lähdeviitteen. Antamallani viitteellä on toisaalta puhtaasti informatiivinen ja keskustelua edesauttava merkitys. Toisaalta kysymys on oikeudenmukaisuudesta, oikeuden tekemisestä niille, jotka ennen minua ovat asiaa ajatelleet, heidän saavutustensa tunnustamista.

Tunnustuksella on meille merkitystä, sillä hyvin tehty työ, hyvä toiminta on meille itseisarvo. Jokaisessa työssä on sille ominaisia hyvän toiminnan standardeja, jotka määrittävät hyvin tehdyn työn ja joidenka saavuttaminen tekee sen tekijästä alallaan hyvän ammattilaisen. Hyvin tehty työ antaa tekijälleen filosofi Alasdir MacIntyren sanoin tekemiselle ”sisäistä hyvää”, joka on tuttua jokaiselle meistä, jotka joskus olemme nauttineet työmme tekemisestä. Vallitsevan talousajattelun ongelmana on, että se on psykologisesti alkeellista eikä ymmärrä alkuunkaan tällaisten ilmiöiden päälle. Se näkee työhön liittyvän hyvän pelkästään välineellisenä, ”ulkoisena hyvänä”, kuten rahana tai statuksena. Taloudellista toimintaa tehdään siis hyvän tavoittamiseksi, mutta tavoite on myös itse tekemisessä ei ainoastaan sen ulkopuolella. Kuuluisaksi tulleet avoimien lähdekoodin ohjelmia (esim. Linux) tekevät yhteisöt rakentuvat pitkälti tälle logiikalle, samoin Warez-yhteisö. Mutta sama pätee myös tieteen ja taiteen ja myös pitkälti myös taloudelliseksi mielletyn toiminnan kohdalla. Tietotalous tuo tämän aspektin taloudellisen keskustelun polttopisteeseen.

Tiedolla on julkishyödykkeen ominaisuuksia

Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että tiedon vapaus, sen vapaa kulku on keskeinen arvo. Maailma, jossa kaikki tieto on maksullista olisi painajaismainen visio. Mitalin toisella puolella kiiltelee kuitenkin yhtä lailla kirkas viesti. Tiedon tuottajilla ja levittäjillä on oikeus saada korvaus uhrauksistaan. Lisäksi ennen kaikkea uuden tiedon tuottaminen maksaa paljon. Uuden tietokoneohjelman tuottaminen vaatii huikeita summia puhumattakaan vaikkapa lääkeainemolekyylin luomisesta. Tämä taas vaatii pääomia, jotka eivät ohjaudu uuden tiedon luomiseen jos tieto todella muuttuu salamannopeasti verkossa saatavilla olevaksi julkishyödykkeeksi. Tällöin häviäjiä lienevät kaikki.

Omistusoikeus uuteen tietoon on siis turvattava. Koska tieto kuitenkin on luonteeltaan julkishyödykkeen omaista, on omistusoikeus suhteellista ja sopimuksenvaraista ja perustuu tällöin juridiikalle: patenteille, tekijänoikeuksille, tavaramerkeille ja muille sopimuksille. IPR (Intellectual Property Rights) -juridiikka, ja sen soveltaminen edellyttää kuitenkin yhteiskunnan erityistä huolenpitoa, sillä tietotalouden markkinoiden ja juridiikan keskeinen kysymys on perinteisen fyysiseen tavaraan liitetyn omistusoikeuden käsitteen venyttämisestä tietoon.

Patentin idea on selkeä. Se antaa uuden tiedon luojalle yksinoikeuden nauttia työnsä hedelmistä jonkin aikaa, mutta alusta alkaen on kuitenkin selvää, että patentin umpeutuessa tieto on vapaasti jaettavissa ja käytettävissä. Tekijänoikeuden idea taas ei perinteisesti varsinaisesti liity ansaintaan, vaan tunnustuksen antamiseen tiedon tuottajalle.

Koska pelkällä tunnustuksella ei kuitenkaan kukaan elä, on tekijänoikeuksien varaan rakennettu erilaisia ansaintamalleja. Nyt uusi tietotalous puhkoo niihin reikiä, niin kauan kun teosten halutaan leviävän. Keskustelu on myös sekavaa. Aivan yksiselitteisesti oikeaan eivät osu vaikkapa artistien väitteet, jonka mukaan vaikkapa musiikkiesityksiä äänilevyiltä kopioivat ja edelleen maksutta levittävät syyllistyvät varkauteen. Toisaalta maksutta musiikkia edelleen levittävät saattavat aidosti tuntea omatuntonsa puhtaaksi ja tekevänsä levitystään rakkaudesta musiikkiin – ja kunnioituksesta myös artistia kohtaan. Pöydällä on ikään kuin kaksi tapaa ajatella asiaa, joista kumpaakaan ei voi suorata kädeltä lakaista maton alle.

Joka tapauksessa niin kauan kuin tiedolla on julkishyödykkeen ominaisuuksia, kuten vaikkapa digitaalisella musiikkitiedostolla on, sen levittäminen jatkuu. Viisainta saattaisikin olla uusien ansaintamallien luominen armottoman asemasodan sijaan. Uusista ansaintamalleista on syytä keskustella laajalti, sillä niiden luomisen jättäminen yksinomaan juristien ja talousmiesten käsiin voi tuottaa outoja ratkaisuja, soiton jälkeen itsetuhoutuvia levyjä tai tietoverkkojen jatkuvaa Iso Veli –valvontaa. Itse ainakin toivoisin, että kaupasta ostamani äänite toimisi omassa levysoittimessani, ja myös tietokoneessanikin, onhan minulla lain suoma oikeus kopioida sitä omaan käyttööni –ainakin toistaiseksi.

Kirjoitus on julkaistu Tietopalvelu-lehden numerossa 5/2003.