Lisää kysymyksiä Suomen liittoutumattomuudesta

Alexander Stubb arvioi kolumnissaan NATO-keskustelua. Stubb on filosofian tohtori. Esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia.

Keskustelu Suomen turvallisuuspolitiikasta on ottanut tuulta purjeisiinsa. EU:n hallitustenvälisessä konferenssissa (HVK) pohditaan unionin turvatakeita. Voiko unionilla olla itsenäistä ja uskottavaa puolustusta?

Myös Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys on jatkuvasti tapetilla. Ensi syksynä hallitus julkaisee selonteon, jossa määritellään Suomen turvallisuuspoliittinen linja. Voiko Suomella olla itsenäistä ja uskottavaa puolustusta?

Keskustelu on ollut asiallista. Esimerkiksi EVA on julkaissut erinomaisen raportin: Mikä se Nato oikein on?. Raportti on oiva esimerkki siitä, miten yksinkertaisten kysymysten kautta voidaan hahmottaa vaikeaa kokonaisuutta.

Mitä rehellisemmin ja selkeämmin asiat selitetään sen helpompi on hälventää ennakkoluuloja. Tämä nyrkkisääntö pätee niin Euroopan unioniin kuin Natoonkin.

Suomalaisessa keskustelussa on kaksi turvallisuuspoliittista käsitettä, jotka ovat jatkuvasti esillä: liittoutumattomuus ja vallitsevat olosuhteet. Nämä käsitteet ovat olleet Suomen turvallisuuspoliittisten ratkaisujen peruspilarit jo monta vuotta.

Puolustusministeri Kääriäisen lanseeraama aikaansa seuraava liittoutumattomuus ei ole tätä asetelmaa muuttanut.

Näidenkin käsitteiden merkitystä tulisi pohtia alati muuttavassa maailmassa. Sen voi hyvin tehdä kysymysten kautta.

Voidaan esimerkiksi kysyä mihin nähden Suomi on enää tänä päivänä liittoutumaton? Terrorismin vastaisessa taistelussa? Tuskin. Entä YK:ssa? Ei missään nimessä.

Entä olemmeko liittoutumattomia EU:ssa? Ei millään lailla. Olemme täysipainoisesti mukana EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä, puolustuspolitiikka mukaan lukien.

Miten on sitten Naton laita – olemmeko liittoutumattomia siellä? Ei välttämättä. Emme ole Naton jäsen emmekä osallisia liittokunnan turvatakeisiin, mutta olemme täysipainoisesti mukana useissa Nato-johtoisissa operaatioissa.

Julkisessa keskustelussa todetaan myös usein, että vallitsevissa olosuhteissa Suomen ei tarvitse muutta ulko- ja turvallisuuspoliittista peruslinjaansa. Eli liittoutumattumuus yhdistettynä uskottavaan ja itsenäiseen puolustukseen toimii nykyoloissa.

Näin se varmaan on, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että viimeisen viidentoista vuoden aikana maailma on muuttunut enemmän kuin sitä edeltävän 45 vuoden aikana yhteensä.

Kylmää sotaa ei enää ole. Berliinin muuri hävitettiin vuonna 1989. Kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat vapautuneet kommunismin kahleista.

Suomesta on tullut EU:n jäsen ja markka muuttunut euroksi. Baltian maista on tullut Nato-jäseniä ja ensi vuoden vappuna ne liittyvät Euroopan unioniin.

Yhdysvaltoja vastaan on tehty ennennäkemätön terrori-isku, joka on jo johtanut kahteen sotaan Lähi-Idässä. Koko kansainvälinen järjestelmä elää murrosta. Vain yksi asia on varmaa: epävarmuus.

Ehkä Suomen turvallisuuspoliittiseen keskusteluunkin on hiipinyt epävarmuus: pitäisiköhän meidän vallitsevissa olosuhteissa sittenkin liittoutua, myös sotilaallisesti?