Eurooppa ja Yhdysvallat – yhdessä vai erikseen?

Yhdysvallat ja Eurooppa ovat erkaantumassa toisistaan. Suomelle tämä tarkoittaa turvallisuuspoliittisen vapaamatkustajuuden loppua.
– Puhe Maanpuolustuskurssiyhdistyksen syyskokouksessa Finlandia-talolla 18.9.2003.

Viimeisen kahden vuoden aikana kansainvälinen politiikka on kokenut kaksi sokkia, jotka ovat ravisuttaneet sen uuteen uskoon. Ensimmäinen oli syyskuun yhdennentoista päivän terroristihyökkäys. Toinen oli Irakin sota. ”Nine eleven” muutti kansainvälisen politiikan asialistan. Terroristit, tyrannit ja joukkotuhoaseet nousivat keskeisiksi teemoiksi. Taakse jäivät 1990-luvun kestoaiheet: integraatio, globalisaatio ja talouden ylivalta. Irakin sota puolestaan paljasti yllättävän tosiasian: sen, että Yhdysvallat ja Eurooppa kulkevat eri teitä.

Kysymys, johon pyrin tässä esityksessä vastaamaan on: onko välirikko Yhdysvaltain ja Euroopan välillä pysyvä? Toinen kysymys, johon pyrin vastaamaan on: mikä vaikutus Euroopan ja Yhdysvaltain suhteiden uudella tilalla on Suomen kansainväliseen asemaan?

Ensimmäinen teesini on atlanttisten suhteiden kannalta ikävä. Väitän, että Yhdysvaltain ja Euroopan erilainen kyky ja halu toimia globaalisti vievät niitä vääjäämättömästi eri suuntiin. Euroopan ja Yhdysvaltain välinen yhteistyö uudelta löyhemmältä pohjalta on toki tulevaisuudessakin mahdollista, mutta se vaatii kovasti työtä.

Suomea koskeva teesini ei ole juuri edellistä valoisampi. Väitän, että maailma, jossa Yhdysvallat ja Eurooppa kulkevat ulko- ja turvallisuuspoliittisesti eri teitä, on Suomelle vaikea. Se vaatii Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinpohjaista uudelleenajattelua.

Pysyvä vai ohimenevä muutos Yhdysvalloissa?

Onko USA:n nykypolitiikka ohimenevä ilmiö? Siinä kysymys, jota kansainvälisen politiikan harrastajat tällä ja tuolla puolella Atlanttia kiivaasti pohtivat. Selitysmalleja on kaksi. Selitysmalli numero yksi väittää, että muutos USAn ulkopolitiikassa on perinpohjainen ja peruuttamaton. Vaikka valta vaihtuisi niin USAn ulkopolitiikka ei muutu. Syyskuun yhdennentoista päivän jälkeisessä maailmassa USA tulee harjoittamaan pääpiirteissään samanlaista politiikkaa kuin tänään.

Selitysmalli numero kaksi väittää, että kyseessä on ohimenevä ilmiö. USAn nykyinen ulkopolitiikka on seurausta republikaanisen puolueen nykylinjasta, joka muuttuu kun presidentti vaihtuu tai viisastuu.

Oma selitysmallini on eräänlainen välimuoto. Näen, että Yhdysvaltain tie kulkee poispäin Euroopasta mutta paljon on kuitenkin tehtävissä. Paljon riippuu siitä kuka Yhdysvalloissa ja Euroopassa on vallassa.

Pysyvää Yhdysvaltain ulkopolitiikassa on uusi uhkakuva ja sen torjumiseen tähtäävä suurstrategia. Näissä asioissa en näe suuria muutoksia. Sen sijaan uskon että tyyli Yhdysvaltain ulkopolitiikassa muuttuu. Itse asiassa se on alkanut muuttua jo nyt. Kun tyyli diplomatiassa on osa sisältöä, niin tämä tyylin muutos antaa mahdollisuuden transatlanttisten suhteiden parantamiseen.

Mikä sitten on Yhdysvaltain (mielestäni muuttumaton) uhkakuva? Sen muodostaa kolmen kopla eli terroristit, tyrannit ja joukkotuhoaseet. Uskon, että näiden kolmen uhkan muodostama kokonaisuus hallitsee Yhdysvaltain turvallisuusajattelua vielä pitkään riippumatta siitä kuka on vallassa Valkoisessa talossa.

Enkä usko että suurstrategiakaan muuttuu. Uskon että ennaltaehkäisevä proaktiivinen asenne USAn ulkopolitiikassa säilyy: Yhdysvallat haluaa puuttua ongelmiin siellä missä ne muhivat. Mikäli mikään muu ei auta niin sotilaallista voimaa käyttetään ennaltaehkäisevästi. Näin siksi, että terroristeille tai tyranneille ei haluta antaa mahdollisuutta joukkotuhoaseiden käyttöön missään olosuhteissa.

Palaako USA multilateralismiin?

Pahin YK:n haukkuminen näyttäisi olevan Yhdysvalloissa ohitse. Monissa amerikkalaissa puheevuoroissa korostetaan yhteistyössä toimimista eli multilateralismia. Tämän aamun Helsingin Sanomissa – ja lukemattomissa muissa lehdissä ympäri maailmaa – oli Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powellin artikkeli, jonka mukaan pääasia Yhdysvaltain politiikassa on muiden kanssa yhdessä toimiminen.

Multilateralismin korstamiseen on monta hyvää syytä. Irakin miehitys vie enemmän miehiä ja rahaa kuin Yhdysvallat alussa arvioi. Yhdysvaltain vastaisuus on vahvistunut kaikkialla maailmassa. Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaat arvostelevat kovin sanoin George W. Bushin politiikkaa ja vaativat siltojen korjaamista perinteisiin liittolaisiin ja kansainvälisiin organisaatioihin.

Ensi vuosi, jolloin kovaa kyytiä mennään kohti Yhdysvaltain presidentinvaaleja on multilateralismin (moninkeskeisyyden) kannalta merkittävä. Yhdysvallat sattuu olemaan G8 puheenjohtaja ja isännöi G8 maiden huippukokouksen. Suurvaltojen päämiesten kokoontuminen Yhdysvaltoihin antaa nykyiselle presidentille loistavan tilaisuuden osoittaa, että Yhdysvaltain kansainväliset suhteet ovat hyvässä kunnossa. Toisin sanoen diplomatian tyylin osalta olemme menossa kohti parempia aikoja.

Hyvä näin. Mielestäni ei kuitenkaan ole syytä uskoa, että Yhdysvallat missään tulevassa tilanteessa alistaisi omat elintärkeät etunsa YK:n turvallisuusneuvoston päätösvallalle. Jos turvallisuusneuvosto evää mandaatin niin sitten USA toimii yksin. Jos USA taas näkee jo ja jos nähdään jo etukäteen että sieltä tulee ei niin sitten asiaa ei oteta siellä esille.

Entä NATO? Mihin suuntaan Nato on kehittymässä? Viime vuodet ovat olleet Natolle vaikeita, mutta pahin vaihe näyttäisi olevan ohi. Multilateralismin retorinen paluu näkyy myös Yhdysvaltain suhtautumisessa Natoon. Enää ei puhuta siitä jääkö Nato henkiin vaan keskustellaan taas kerran mikä sen rooli on suhteessa Euroopan omaan puolustukseen. Selvää kuitenkin on, että Naton rooli muuttuu. Tulevaisuuden Nato on jäsenmäärältään suurempi ja sotilaallisesti vesittyneempi kuin vanha Nato. Tulevaisuuden Nato tarjoaa raamit puolustuspoliittiselle ja sotilaalliselle yhteistyölle. Lisäksi se on voimareservi, jonka parista kootaan sotilaalliset yhteistyöryhmät silloin kun niitä tarvitaan.

Vaikuttaisiko vallan vaihto?

Yhdysvaltain presidenttivaalien lähestyessä on syytä kysyä, toisiko vallanvaihto tuleessaan muutoksen Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan? Demokraattisen puolueen keskeiset haastajat ovat Joe Lieberman, John Kerry, Howard Dean ja Wesley Clark.

Liebermanin ja Kerryn näkemys uhkakuvista ja Yhdysvaltain suurstrategiasta ovat hyvin samantyyppisiä kuin nykyisellä presidentillä. Liebermanin tai Kerryn kohdalta ei siis mitään suuriakaan muutoksia suurstrategiaan olisi näköpiirissä. Kerry edustaa perinteistä Uuden Englannin demokraattista älymystöä, jolla on läheiset suhteet Eurooppaan. Liebermanin presidenttiyttä leimaisi läheinen suhde Israeliin. Sitten on vielä tämä jokeri Howard Dean, josta povataan uutta Jimmy Carteria. Tähän en malta olla toteamatta, että omasta mielestäni Jimmy Carter oli yksi kaikkien aikojen huonoimmista Yhdysvaltain presidenteistä. Se kertoo mitä mieltä olen tästä vaihtoehdosta. Howard Deanin valinta olisi monella tapaa katastrofi monella tapaa sekä Yhdysvalloille että USA:n ja Euroopan välisille suhteille. Viimeinen varteenotettava kandidaatti on Wesley Clark. Hän on entinen Naton komentaja ja siinä mielessä tuntee aika hyvin Euroopan asiat. Hän on opiskellut Clintonin tapaan Oxfordissa ja sieltä saanut toivottavasti eurooppalaista katsantokantaa.

Kaiken kaikkiaan väitän, että vaikka demokraatit kovasti arvostelevatkin nykyistä menoa niin en näkisi että mitään suuriakan muutoksia tulisi siinäkään tapauksessa että valta vaihtuisi Valkoisessa talossa. Tyyli siis voi muuttua, mutta ei politiikan keskeinen sisältö, mutta kuten sanoin tyyli on tärkeä osa diplomatiaa ja suhteiden vaalimista.

Entä Eurooppa?

Jos Yhdysvaltain suurstrategiaan ei ole odotettavissa muutoksia niin muuttuuko sitten EU:n? Tuleeko EU:sta nyt uskottava sotilaallinen partneri, joka yhdessä USA:n kanssa torjuu ja kukistaa globaaleja uhkia? Vastaus on mielestäni sama kuin Yhdysvaltain kohdalla: tyyli voi muuttua mutta ei politiikan suuntaan mitään radikaalia muutosta ole nähtävissä.

Javier Solanan luonnostelemassa EU:n turvallisuusstrategiassa on monia yhtymäkohtia amerikkalaiseen ajatteluun. Analyysi uhkakuvasta on samankaltainen ja uhkan problematisoinnissakin on samoja piirteitä kuin amerikkalaisessa ajattelussa. Tämä on sitä tyyliä joka mahdollistaa keskusteluyhteydet EU:n ja Yhdysvaltain välillä. Käytännössä Euroopassa tuskin uskotaan että tyrannit, terroristit ja joukkotuhoaseet ovat aikakautemme leimaavia ilmiöitä. Päinvastoin, Euroopassa ei vieläkään ymmärretä mitä uutta tai kummallista terroristeissa on. Niiden kanssa on ennenkin eletty.

Onko Eurooppa sitten kehittämässä valmiuttaan toimia sotilaallisesti? Tuskin. Kuka kohottaisi puolustusbudjettia? Kenellä olisi valmiutta käyttää voimaa Yhdysvaltain tapaan? Kuka on valmis puolustusvoimien radikaaliin rakennemuutokseen, joka on edellytys sille että Eurooppa olisi uskottava sotilaallinen partneri Yhdysvalloille? Ei kukaan.

Perustuslaillinen sopimus tuskin parantaa tilannetta. EU:lle on tulossa hyvin sekava ulkoministerin posti, kummallinen puolustusydin ja presidentti, jonka toimivaltaa ainakin pienet ja keskisuuret valtiot yrittävät rajoittaa. Toisin sanoen, Euroopan Unionin puolella ei ole havaittavissa mitään sellaista muutosta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, joka vetäisi voimakkaasti USA:ta ja Eurooppaa yhteen tai elvyttäisi vanhaa kunnon transatlanttista suhdetta.

Myös kulttuurin puolella on huolestuttavia näkymiä. Fullbright hakemusten määrä on vuodessa puoliintunut. Euroopasta ei enää saada ihmisiä innolla lähtemään Yhdysvaltoihin – paitsi huippututkimuksen alalla, jossa virta vie yhä Yhdysvaltoihin.

Mitä EU:n ja USA:n erkaantuminen tarkoittaisi Suomelle?

Yhdysvaltain ja Euroopan välinen turvallisuuspoliittinen suhde on Suomelle äärimmäisen tärkeä. Eikä Yhdysvaltain ja Euroopan erkaantuminen toisistaan olisi Suomelle helppe tilanne. Jos asia halutaan sanoa suoraan niin on todettava, että Yhdysvaltain erkaantuminen Euroopasta tarkoittaisi Suomen vapaamatkustajuuden loppua. Joutuisimme nopeasti arvioimaan turvallisuuspolitiikkamme perusratkaisun uudestaan.

1990-luvulla meidän politiikassa oli johtavana ajatuksena, että Suomen ei tarvitse sotilaallisesti liittoutua ja mennä mukaan yhteistyöhön, koska USA:n läsnäolo Euroopassa pitää huolta mantereemme vakaudesta. Jos Yhdysvallat ei tulevaisuudessa ole pitämässä huolta mantereemme vakaudesta niin tilanne muuttuu ratkaisevasti. Yhtäkkiä silmiemme eteen aukeaa maisema. joissa Eurooppalaiset suurvallat tekevät ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjauksia milloin pienemmässä milloin suuremmassa piirissä – eivätkä ne kuuntele pientä sotilaallisesti liittoutumatonta maata.

Heikkenevät transatlanttiset suhteet yhdessä EU:n puolustusytimen muodostumisen kanssa pakottavat arvioimaan linjaamme uudelleen. Mutta tässähän olemme hyvässä mallissa koska jo 2004 meillä on mahdollisuus tehdä uudelleenarviointi.

Tästä kaikesta nouseva loppukysymys on: Voidaanko transatlanttiset suhteet pelastaa? Helpointa tällainen pelastus olisi mikäli Eurooppa ja Yhdysvallat löytäsivät yhteisen suuren tehtävän, mission. Tähän en jaksa oikein uskoa. Toinen vaihtoehto olisi viileä arvio siitä, että Yhdysvaltain ja Euroopan kannattaa toimia yhdessä. Mikäli USA ja EU toimivat yhdessä ne voivat sanella aika pitkälle globaalin agendan, kansainvälisen politiikan asialistan. Mutta jos nämä kaksi toimivat erillään niin silloin kummallakin intressit ovat vaarassa.

Charles Grant, joka on johtajana Lontoossa sijaitsevassa think tankissa (Centre for European Reform) on tehnyt listan toimenpiteistä, joita tarvittaisiin transatlanttisen suhteen pelastamiseksi. Ensiksi, Yhdysvaltain tulisi muistaa, että yksintoimiminen maksaa sekä rahaa että goodwilliä. Toiseksi, Yhdysvaltain tulisi käyttää Irakin miehitystä transatlanttisten suhteiden elvyttämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että Natolle tulisi rooli Irakin miehityksessä. Kolmas ohje Yhdysvalloille on: ”ole tasapuolinen Lähi-idässä”. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Neljäs ohje Yhdysvalloille on: ”älä työnnä veistä Uuden ja Vanhan Euroopan väliin”.

Grantilla on myös Euroopalle ohjeita. Ensimmäinen ohje Euroopalle on: reformoi talous, jotta BKT kasvaa. Jos Eurooppa ei tule taloudellisesti merkittäväksi toimijaksi niin on turha kuvitella että sillä olisi suurta sotilaspoliittistakaan roolia, jonka kanssa Yhdysvallat mielellään toimisi yhdessä. Muut ohjeet sisältävät muun muassa ehdotuksen, jonka mukaan EU:n pitäisi pyrkiä rakentamaan silta Vanhan ja Uuden Euroopan välille. Niin kauan kun uudet ja vanhat jäsenmaat näkevät Yhdysvallat eri valossa, ei Euroopalla voi olla koherenttia politiikkaa suhteessa Washingtoniin.

Sekä EU:n että USA:n kannalta on tärkeää pitää kansainvälisen talouden hoitaminen erillään turvallisuuspoliittisista riidoista. Toinen yhteinen intressi on Iran. Yhdysvaltain ja Euroopan tulisi mahdollisimman nopeasti sopia yhteisestä politiikasta suhteessa Iraninin ydinaseohjelmaan. Lisäksi Euroopan ja Yhdysvaltain pitäisi käydä syvältä luotaavia keskusteluja siitä millä perusteilla sotilaallisia interventioita voidaan tehdä.

Parannettavaa Yhdysvaltain ja Euroopan suhteissa on siis paljon. Täydellinen välirikko ei ole väistämätöntä. Silti pidän selvänä sitä, että Yhdysvallat ja Eurooppa kulkevat pikemminkin erilleen kuin takaisin yhteen. Tämä tarkoittaa haasteellista aikaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.