De Gaullen Ranska – Suomen suuri kummisetä
Blogi, Kynävieras

De Gaullen Ranska – Suomen suuri kummisetä

Ranskan presidentin Charles de Gaullen ymmärtämys Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan, hänen kiinnostuksensa Kekkosen Kremlin-tuntemuksesta ja maiden yhteiset intressit Eftan suhteen tekivät 1960-luvulla Ranskasta odottamattoman mutta merkittävän liittolaisen Suomelle. Aiheesta kirjoittaa EVAn juniorikumppani Mikko Ruotsalainen.

Vaikka Ranska ei Suomelle olekaan koskaan ollut ensisijainen kumppani ja liittolainen, löytyy kylmän sodan vuosilta varsinainen yhteisten intressien suma. Kahden vannoutuneen realistipresidentin, Urho Kekkosen ja Charles de Gaullen pitäessä tiukasti maidensa ulkopolitiikkaa käsissään, heidän yhteneväiset analyysinsä maailmanpoliittisesta tilanteesta toivat Suomen ja Ranskan välisiin suhteisiin lisäintensiteettiä.

On helppo ymmärtää, miksi Ranskan tuki 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa oli Suomelle kuin mannaa taivaalta: suhtautuivathan sekä Yhdysvaltain ulkoministeriö State Department että Britannian ulkoministeriö Foreign Office Urho Kekkoseen jokseenkin varauksellisesti jo tämän pääministerikaudesta lähtien, eivätkä Helsingissä palvelleet diplomaatit juuri Suomi-kuvaa kiillottaneet. Yhdysvaltain presidenttien John F. Kennedyn ja Lyndon B. Johnsonin demokraattihallintoja väritti voimakas wilsonilainen idealismi, jota Britannia myötäili.

Ranskan suurlähetystö Helsingissä taas tulkitsi Suomen tilannetta reaalipoliittisesta näkövinkkelistä. Pariisissa ulkoministeriö Quai d’Orsay tarkasteli Suomen ulkopoliittista diskurssia lähinnä diplomaattis-juridisena shakkipelinä Neuvostoliittoa vastaan. Juhlapuheiden ja neuvostomyönteisesti värittyneiden ulkopoliittisten kannanottojen merkitys oli de Gaullen silmissä varsin vähäinen verrattuna demokratian ja markkinatalouden säilymiseen.

Suomelle oli helpotus, etteivät kaikki suuret länsimaat hankaloittaneet – tahallisesti tai tahtomattaan – puolueettomuuspolitiikkaa. Saattoihan näin näyttää Neuvostoliitolle, etteivät kaikki länsimaat olleet ehdottomasti ja kaikissa asioissa Yhdysvaltain talutusnuorassa. Diplomaattisesti yhtyminen Ranskan Yhdysvaltoja koskevaan kritiikkiin mahdollisti Suomelle Yhdysvaltain vetämän länsiblokin kritisoimisen, mutta kuitenkin samalla vahvisti Suomen kuulumisen länteen. Päiväämättömässä kirjeessään Mika Waltarille Kekkonen katsoi de Gaullen toiminnan Yhdysvaltain hegemoniaa vastaan olevan Suomen kansallisen edun mukaista.

Charles de Gaullen liennytys ja Suomen asema neuvonantajana

Presidentti de Gaullen kiinnostus Suomea kohtaan oli ymmärrettävää. Se selittyi pitkälti hänen tarpeellaan saada ”sisäpiirin näkökulma” Neuvostoliiton sisäpolitiikkaan ja politbyroon sisäiseen valtataisteluun. Ranskan ja Neuvostoliiton lähentyminen oli Charles de Gaullen varastrategia amerikkalaisen hegemonian estämiseksi Euroopassa, mikäli suunniteltu ranskalais-saksalainen Eurooppa ei saisi ilmaa siipien alle. Näin sitten tapahtui 1963–64.

Ranskan ja Neuvostoliiton lähentymiseen johtanut tapahtumakulku alkoi itse asiassa jo Charles de Gaullen tultua presidentiksi 1958. Hän suhtautui tunnetun kriittisesti Naton integroituun esikuntaan ja Yhdysvaltain määräävään asemaan järjestössä. De Gaullen tavoitteena oli jo alun perin irtautua tästä esikunnasta, ja hänen aloitteensa Natoa löyhemmästä Euroopan ulko- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä (Fouchetin suunnitelma) epäonnistuttua hänen oli tarkoitus luoda Élyséen sopimuksella tammikuussa 1963 ranskalais-saksalainen akseli Euroopan turvallisuuspolitiikalle. Länsi-Saksan liittopäivät kuitenkin kariuttivat saman vuoden toukokuussa Élyséen sopimuksen lisäämällä siihen Naton ja Yhdysvaltain asemaa Euroopan puolustusjärjestelmässä vahvistavan esipuheen. Presidentti de Gaullen oli tunnusteltava vaihtoehtoa numero kaksi, mahdollista lähentymistä Neuvostoliittoon.

Élyséen sopimukseen asti de Gaulle oli pääasiallisesti vieroksunut sekä kommunisteja että Neuvostoliittoa, mutta kuitenkin muista länsimaista poiketen tunnustanut toisen maailmansodan jälkeisen Saksan ja Puolan välisen rajan eli Oderin–Neissen-linjan 1959. Hän vannoi muistiinpanoissaan vihaavansa edelleenkin kommunisteja ja pitävänsä mahdottomana ajatusta ystävystyä Neuvostoliiton hallituksen kanssa. Charles de Gaulle alkoi kuitenkin integroida Neuvostoliiton omaan, realistiseen maailmankarttaansa ja analysoida sen käyttäytymistä utilitarisesti toimivana valtiona. Sekä Kiinan-ongelman kanssa kamppaileva Neuvostoliitto että Yhdysvalloille vastapainoksi haluava Ranska voisivat molemmat hyötyä omien blokkiensa sisällä maiden välisestä ystävällismielisestä politiikasta. Ranskalainen liennytyspolitiikka kulminoitui 1965 de Gaullen vierailuun Neuvostoliitossa.

Presidentti Urho Kekkosen Neuvostoliiton tuntemuksen rooli Ranskan liennytyspolitiikan alkumetreillä on maininnan arvoinen. De Gaulle oli pannut merkille Kekkosen perehtyneisyyden jo 1960, jolloin Neuvostoliiton puoluejohtaja ja pääministeri Nikita Hruštšov kävi vierailulla Ranskassa. Charles de Gaulle oli nimittäin pyytänyt ennen vierailua Suomen Pariisin-suurlähettiläältä Gunnar Palmrothilta Suomen analyysin Neuvostoliiton sisäpoliittisesta tilanteesta ja Berliinin kriisistä. Kekkonen kuitenkin ohitti Palmrothin ja kirjoitti henkilökohtaisesti de Gaullelle muistion.

Yhteiset intressit Eftassa

Kekkosen Ranskan-vierailu sijoittui lokakuuhun 1962, jolloin Élyséen sopimuksen vesittymiseen ei tietenkään vielä varsinaisesti uskottu Saksan sisäpoliittiseen tilanteeseen liittyvistä ounasteluista huolimatta. De Gaullen huomattavan positiiviset ja ymmärtäväiset kannanotot Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kohtaan olivat omiaan luomaan myönteistä ilmapiiriä. Kekkonen merkitsi alkuvuodesta 1962 päiväkirjaansa epäilevänsä, että hänet oli kutsuttu Ranskaan lähinnä siksi, että hän tunsi hyvin Hruštšovin. Kekkonen tapasikin tämän muutamaa päivää ennen Ranskan-matkaansa. De Gaullen puheenvuorojen myötä palvelus sai reilun vastapalveluksen.

Varsin odottamattomia yhteisiä intressejä Suomelle ja Ranskalle löytyi myös Eftasta. Tulo vapaakauppaliiton liitännäisjäseneksi erityisen Finefta sopimuksen kautta oli Suomelle työvoitto, josta oli pidettävä kiinni kynsin hampain. Tässä Ranska auttoi suuresti Suomea, sillä molempien maiden intressit vaativat Eftan säilymistä ennallaan – tosin aivan eri syistä.

Suomen liitännäisjäsenyyden kautta muodostuneen ”ulkoseitsikon” synnystä on itse asiassa kiittäminen presidentti de Gaullea, joka ei halunnut Britanniaa Euroopan talousyhteisön EEC:n sisämarkkinoille peläten Ranskan kilpailukyvyn olevan liian heikko, jotta se voisi pärjätä Britannian rinnalla. De Gaulle vieroksui myös löyhää, vapaakauppaliittomaista käsitystä EEC:stä. Hän ei ollut unohtanut, mitä Churchill Lontoossa hänelle lausui Britannian tulevasta ulkopolitiikasta 1944: ”Jos meidän tulee valita Euroopan ja Atlantin välillä, valitsemme Atlantin.” Anglosaksinen Troijan hevonen olisi de Gaullen mielestä tuonut Yhdysvaltain intressit liian aktiivisesti mukaan Euroopan jälleenrakentamiseen ja vaikuttanut negatiivisesti Euroopan yhteisön perustamissopimuksen (Rooman sopimuksen) strategis-poliittiseen henkeen.

Ranskaa on siis myös kiittäminen siitä, että Efta pysyi koko 1960-luvun täysissä voimissa, vaikka Britannia kaupallisten intressiensä ajamana pyrkikin siitä irti ja Euroopan talousyhteisön jäseneksi. Suomelle tämä oli tärkeää, sillä EEC:n liitännäisjäsenyys olisi ollut ulkopoliittinen mahdottomuus ennen Nordek-seikkailua ja Neuvostoliiton tekemää strategista virhettä, kun se vastusti pohjoismaiden taloudellisen yhteistyön suunnitelmaa Nordekia 1968–70. Jo 1962 de Gaulle vakuutti Kekkoselle Ranskan kannan vankkumattomuutta Britannian EEC-jäsenyyden suhteen. Vastauksessaan Kekkosen kirjeelliseen kiittelyyn 1965 de Gaulle vakuutti Suomelle linjansa pysyvän edelleen samana ja ymmärtävänsä Suomen intressit asiassa .

Charles de Gaullen erottua 1969 ja uuden presidentin Georges Pompidoun muutettua maansa kantaa Britannian EEC-jäsenyyden suhteen Ranska pyrki Helsingin- suurlähettiläänsä Gérard Andrén avulla järjestämään Suomelle mahdollisuuden aloittaa neuvottelut assosiaatiosta Euroopan talousyhteisöön. Ranskan ulkopolitiikka ei kuitenkaan enää suojellut kummisedän tavoin Suomea Euroopan integraatiolta.

Suomen yllättävä liittolainen

De Gaulle laski liikaa realistisen analyysin varaan ja unohti ideologian ylikorostuneen merkityksen Neuvostoliiton ulkopolitiikassa. Ranskalaisen diplomaatin ja entisen vastarintamiehen Etienne Manachin mukaan de Gaullen liennytyspolitiikka menetti merkityksensä Prahan kevään 1968 myötä. Presidentti tunsi itsekin olleensa liian optimistinen: ”Se on kommunistien välistä kinastelua, vähät minä siitä välitän”, hän totesi Élyséepalatsin pääsihteerille Bernard Tricotlle Prahan tapahtumien jälkeen. De Gaullen liennytyspolitiikka esti kyllä kaksinapaisuuden kärjistymisen 1960-luvulla ja toi Euroopan strategiselle pelikentälle kolmannen tekijän, muttei kuitenkaan onnistunut muuttamaan pelin sääntöjä pysyvästi.

Suomelle de Gaullen antama aikalisä oli kuitenkin äärimmäisen tarpeellinen sekä strategisesti että kauppapoliittisesti. Hänen ymmärtämyksensä Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan, hänen kiinnostuksensa Kekkosen Kremlin-tuntemuksesta ja ennen kaikkea maiden yhteen sattuneet intressit Eftan suhteen tekivät 1960-luvulla viidennen tasavallan Ranskasta odottamattoman mutta varsin merkittävän liittolaisen Suomelle.

Artikkeli on julkaistu Kanavan numerossa 4-5/2005