Hirmuvallan ihana helppous

Kun Fidel Castro kuoli, suomalainen media täyttyi kolumneista ja muistokirjoituksista, joissa arvioitiin ”suurmiehen” perintöä. Se oli poliittisen farisealaisuuden ja keinotekoisen murheen festivaali, mieltäkääntävä ja vastenmielinen.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi Castron kuoleman johdosta kahden aukeaman mittaisen paketin. Monien kollegoittensa tavoin toimittaja Tommi Hannula kiitteli Castron luomaa terveydenhuoltoa ja koulua. Juttunsa viimeisessä kappaleessa hän velvollisuudentuntoisesti toteaa, että ”Castroa myös arvosteltiin, enimmäkseen sananvapaus- ja ihmisoikeusrikkomuksista”.

Edellisellä aukeamalla oli kyllä ohimennen kerrottu, että Castron perintöä ovat teloituskomppaniat, ryöstö, köyhyys ja kärsimys. Mutta tämän tiedon lähteeksi mainittiin Donald Trump, joten se siitä näkökulmasta.

Ilta-Sanomat raportoi 3. joulukuuta miten kuubalaisten kyyneleet valuivat vuolaina sankarien hautausmaalla. Kyyneleet ovat valuneet myös Castron uhrien hautajaisissa, mutta miksi pilata hyvää vallankumoustunnelmaa muistuttelemalla sellaisesta?

Noin miljoona ihmistä katsoi parhaaksi paeta El Comandanten jättiläisideoita. Oppositio on ollut Kuubassa kielletty. Toisinajattelijoita ammuttiin, vangittiin ja kidutettiin. Seksuaalisia vähemmistöjä vainottiin vielä 2000-luvulla.

Castron sortohallinto kuvattiin länsimaissa sympaattiseksi salsajoukkueeksi, joka hyvää hyvyyttään lähetteli lääkäreitä maailman niihin sosialistisiin maihin, jotka olivat sotkeneet asiansa vielä pahemmin kuin Kuuba.

Kysynkin kaikilta politiikan tutkijoilta, kommentaattoreilta, Kuuban ystäviltä ja Jaakko Laaksolta: Kuinka paljon väkivaltaa, sortoa ja sananvapauden rajoittamista voi perustella ilmaisella terveydenhuollolla?

En nyt ota kantaa siihen, että Kuuban sairaaloissa ilmainen terveydenhuolto oli useinkin  hintansa väärti, sillä sairaaloista on ollut huutava pula lääkkeistä ja usein ihmiset ovat jääneet ilman seuranpitoa syvällisempää hoitoa. Ymmärrän toki, että lääkkeiden puute oli amerikkalaisten vika.

Pahimman muistolimbon vetäisi Kanadan nuori pääministeri Justin Trudeau. Hän hehkutti Castron kannattajien ja vastustajien myöntävät Castron ”valtavan omistautumisen ja rakkauden Kuuban kansaa kohtaan” ja että kansa vastavuoroisesti tunsi El Comandantea kohtaan ”syvää ja lujaa kiintymystä”.

Castron rakkauden merkkipaaluja oli ns. maaliskuun 13. joukkomurha. Heinäkuussa 1994 joukko kuubalaisia yritti paeta maasta ”13. maaliskuuta” -nimisellä hinaajalla. Kuuban rannikkovartioston alus rynnäköi hinaajan upoksiin. Hyökkäyksestä eloon jääneen María Victoria Garcían mukaan sotilaat huutelivat hukkuville, että työntäisivät jotain nenäänsä niin vesi ei menisi henkeen.

On vaikea uskoa, että 11-vuotias Yousell Pérez ja 36 muuta uhria tunsivat sillä hetkellä Castroa kohtaan syvää ja lujaa kiintymystä.

Fidel Castro on haluttu nähdä todisteena siitä, että Amerikka on väärässä, nyt ja aina. Se mitä Kuubassa todella tapahtui, ei ollut tärkeää. Tärkeää oli se, että Castro pystyi ”panemaan kampoihin” kapitalistiselle supervallalle.

Yleisimmin kuultu Castron diktatuuria myötäilevä argumentti on se, että hänen perintönsä ei ole “yksiselitteinen”.

Nuori Armando Valladares oli Kuuban vallankumouksen aikaan tavallinen postivirkailija. Vuonna 1960 Castron vallankumoukselliset vaativat, että Valladares laittaisi pöydälleen kommunisteja tukevan sloganin. Valladares kieltäytyi ja istui seuraavat 22 vuotta vankilassa, jossa häntä kidutettiin.

Se mitä Armando Valladaresille tapahtui, ei ole lainkaan monimutkaista vaan hyvin yksiselitteistä.

Castron hallinnon murhauttamien ihmisten tarkkaa määrää on vaikea tietää, koska Kuuba ei ole selvittänyt omaa pesäänsä. Castro itse vakuutti puheessaan vuonna 2001, että hänen maassaan ”ei ole koskaan ollut kuolemanpartioita, yksikään ihminen ei ole kadonnut tai joutunut poliittisen murhan uhriksi, eikä ketään ole kidutettu”.

Läntinen edistyneistö on halunnut uskoa tätä. Samat edistykselliset ja ”kriittiset ajattelijat”, jotka ylistävät Kuubaa, ovat sulkeneet silmänsä kaikelta tältä. Politiikan suurimmat populistit, näyttelijät ja muusikot, ovat omistaneet Castrolle lauluja ja ylistäneet häntä elokuvissa kuten miljonääri Michael Moore.

Kenen muun diktaattorin vastaavia vakuutteluja uskomme?

Kysymykseni kuuluu: Miksi tyrannia on niin helppo rakastaa?

Castron tapaus osoittaa, että ihmisoikeudet ovat usein välikappaleita kyynisessä poliittisessa pelissä. Vasemmistoälymystö myy mieluummin vapauden kuin luopuu katkeruudesta, jonka kommunismin kaatuminen sille aiheutti. Guantánamon tukikohta on sille valtava ongelma, mutta tukikohdan aidan toisella puolella tapahtuva järjestelmällinen sorto ei sitä juuri kiinnosta.

Armando Valladares esitti parhaan argumentin, kun puhutaan Castron perinnöstä ja saavutuksista: ”Mitä sitten vaikka se olisikin totta? Eikö lukutaitoisia lapsia löydy myös sellaisissa maissa, jotka eivät ole diktatuureja?”

Eikä tarina tähän pääty. The Cuban Commission for Human Rights and National Reconciliation raportoi, että tänä vuonna (lokakuun loppuun mennessä) Kuubassa on pidätetty 9125 ihmistä poliittisin perustein. Vuoteen 2010 verrattuna tilanne on selvästi huonontunut.

Jään odottamaan uusia artikkeleita Kuubasta.

Julkinen sana on EVAn johtaja Matti Apusen blogi. Blogi julkaistaan EVAn verkkosivuilla www.eva.fi.