Aasian haaste Euroopan unionille

Jean Monnet professori Jyrki Käkönen esittää kolumnissaan, että on jo korkea aika tarkastella, mitä Intian ja Kiinan nousu suurvaltojen joukkoon voisi tarkoittaa. Millaisia haasteita Aasian nousu asettaa Euroopan unionille ja sen jäsenvaltioille?

Valtioneuvoston selonteossa EU-politiikasta (16/2009) tuodaan esiin Aasian kasvava merkitys maailmanpolitiikassa. Tällainen toteamus alkaa olla jo välttämätön fraasi. Pääministeri Matti Vanhanenkin painotti Kiinan vierailullaan Aasian merkitystä niin maailmantaloudessa kuin -politiikassakin. Välttämättömyydeksi muodostuneen hokeman sijaan on jo korkea aika alkaa tarkastella, mitä tarkoittaa Aasian ja erityisesti Intian ja Kiinan mahdollinen nousu suurvaltojen joukkoon. Millaisia haasteita Aasian nousu asettaa Euroopan unionille ja sen jäsenvaltioille?

Aasiasta löytyvät maailman nopeimmin kasvavat taloudet; ASEAN, Intia ja Kiina etunenässä. Lisäksi Aasiassa asuu noin puolet maapallon väestöstä. Jo nyt lähes 60 prosenttia maailman työikäisestä väestöstä on Aasiassa. Aasian kuluttava keskiluokka lähestyy jo miljardin ihmisen rajaa. Globaalissa taloudessa yritykset siirtävät toimintojaan juuri Intiaan ja Kiinaan, kun tuotanto hakeutuu lähemmäs markkinoita ja työvoimaa. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä painottaa näiden kahden nousevan talouden välistä eroa: Kiinan talouskasvu perustuu ensisijaisesti vientiin, Intian kasvu taas sisämarkkinoihin.

Kun painotetaan Intian ja Kiinan talouskasvua, negatiiviset kehityskulut jäävät usein vähemmälle huomiolle. Nämä tekijät kuitenkin uhkaavat talousmahtien yhtenäisyyttä. Ympäristöongelmat, veden niukkuus ja energian saannin turvaaminen ovat tekijöitä, jotka tulevat vaikuttamaan ratkaisevasti Aasian jättiläisten harjoittamaan politiikkaan jo lähitulevaisuudessa. Huomio tulisikin erityisesti kiinnittää Aasian poliittiseen kehitykseen. Kysymys on yhtäältä Aasian alueellisesta kehityksestä ja toisaalta aivan erityisesti Intian ja Kiinan maailmanpoliittisen aseman muutoksesta. Nämä tekijät yhdessä määrittelevät sen miltä maailmanjärjestys tulee lähivuosikymmenien aikana näyttämään.

Yhdysvaltalaisissa think tankeissa Aasian haasteet on jo otettu vakavasti. Samalla on alettu tarkastella kriittisesti Bush juniorin ja hänen edeltäjiensä Aasian politiikkaa. Esimerkiksi Fareed Zakaria tuo viimeisimmässä kirjassaan ”The Post-AmericanWorld” selkeästi esiin sen tosiasian, että Yhdysvallat ei kykene säilyttämään hegemonista asemaansa muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä voimapolitiikalla. Alamäen välttääkseen Yhdysvaltojen on tiedostettava, että erityisesti Aasiassa perinteiselle voimapolitiikalle on yhä vähemmän tilaa.

Vaurastumisen mukanaan tuoma poliittisen itsetunnon kasvu vahvistaa omaan kulttuuri- ja arvopohjaan nojautumista. Konfutselaisuus Kiinassa ja hindulaisuus Intiassa luovat kulttuuri- ja arvopohjan, joka ei ole yhtenevä länsimaisen näkökulman kanssa. Viimeistään nyt löytöretkien myötä rakentunut Eurooppa- ja Atlantti-keskeinen maailmanjärjestys on murenemassa. Koko juutalais-kristillinen universaaliksi kuviteltu kansainvälisen yhteisön arvomaailma on vakavien haasteiden edessä.

Kiinan politiikassa suhteessa EU:n politiikkaan tällainen ristiriita tulee jo vahvasti esiin. Talouskasvunsa turvaamiseksi Kiina tarvitsee erityisesti energiaresursseja rajojensa ulkopuolelta. Tällä hetkellä Kiina rakentaa eräänlaisia kumppanuussuhteita lännen määrittämiin hylkiövaltioihin, kuten Burmaan ja Sudaniin. Juuri se, että länsi on kääntänyt selkänsä tällaisille paaria valtioille, on mahdollistanut Kiinan sisääntulon. Samalla kun Kiina saa energiaresursseja sekä Burmasta että Sudanista, se tukee niiden olemassa olevia poliittisia järjestelmiä välittämättä vakavista ihmisoikeusloukkauksista ja demokratian puutteesta. Myös Intiassa pragmaattiset kansalliset edut ovat nousemassa etualalle, kun kilpajuoksu niukoista resursseista kiihtyy.

On siis varsin ilmeistä, että Intian ja Kiinan nousu asettaa kokonaisvaltaisen haasteen koko tämän hetkiselle kansainväliselle järjestykselle. Niillä on keskeinen asema tulevaa maailmanjärjestystä rakennettaessa. Siksi EU:n on korkea aika muotoilla kokonaisvaltainen Aasian politiikka, joka myös sitoo jäsenmaiden ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Intian 1990-luvun poliittista avausta mukaillen, EU:n on korkea aika katsoa itään. EU:lta puuttuu nimenomaan muuttuvaan kansainväliseen järjestykseen mukautuva Aasian politiikka.

Edellä olen jo tuonut esiin, että Yhdysvalloille tällainen on rakentumassa. Tähän asti Yhdysvaltain Aasian politiikka on ollut aggressiivista – muun muassa terrorismin vastaisen sodan muodossa. Siksi Yhdysvaltoja ei Aasiassa ole laajasti ottaen katsottu kovin suopeasti. EU:lla ei kolonialismin purkautumisen jälkeen ole ollut Aasiassa samanlaista rasitetta. Toisin sanoen EU:lla on kaikki edellytykset omien yhteisesti hyväksyttyjen lähtökohtien pohjalta rakentaa itsenäinen, Yhdysvalloista riippumaton poliittinen identiteetti Aasiassa.

Aasian merkityksen kasvu asettaa haasteen aivan erityisesti Euroopan unionin yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, laajenemispolitiikkaa unohtamatta. Mikään EU:n jäsenmaa ei yksin kykene vastaamaan Intian ja Kiinan yli miljardin asukkaan talouksien asettamaan haasteeseen. Eurooppaa onkin perusteltua alkaa lähestyä laajana Euroopan unionin vaikutusalueena, joka ulottuu Venäjälle, Ukrainaan, Kaukasukselle sekä Välimeren itä- ja etelärannoille. Tällainen laaja Eurooppa muodostaa yli miljardin ihmisen yhtenäisen, maailman suurimman talousalueen.
Näkökulma on tässä yhteydessä käännettävä kansallisvaltioiden Euroopasta ”eurooppalaisen sivilisaation Eurooppaan”. Eurooppalaisen sivilisaation yhtenäiset juuret ulottuvat antiikin Kreikasta helleenisen ja roomalaisen imperiumin kautta tämän päivän Eurooppaan ja muodostavat yhteisen eurooppalaisen perinnön. Eurooppa sivilisaationa asettuu samalle viivalle Intian ja Kiinan vanhojen sivilisaatioiden kanssa, joista kumpikaan ei ole missään katsannossa kansallisvaltio. Tosin on syytä pitää mielessä, että nykyiset haasteet muuttavat muotoaan, jos Intia ja Kiina hajoavat useammaksi, enemmän tai vähemmän kansallisvaltioiksi. Tämä on mahdollista – aivan samoin kuin on EU:n hajoaminen. Mutta juuri nyt tarvitaan laajaa eurooppalaista talousaluetta ja yhtenäistä ulkopolitiikkaa ilman jäsenmaiden kansallisia lyhytnäköisiä intressejä. Aasian haaste on otettava vakavasti.

Edellä esitettyyn kehykseen tulisi myös Suomen EU politiikan asettua. Suomen tulee omalta osaltaan vaatia EU:lta kokonaisvaltaista Aasia-politiikkaa, erilaisten mahdollisten kansallisten Aasia-strategioiden sijaan. Samalla tulee edistää EU:n vaikutuspiirin ja eurooppalaisen rauhanvyöhykkeen laajentamista miljardin ihmisen alueeksi vastaamaan Aasian haasteeseen.