Jääkarhuista ja murjaaneista

Maahanmuutosta käytävä poliittinen keskustelu tarvitsee reformin. Amsterdamissa asuva vapaa toimittaja Tommi Laitio jättäisi jo suvaitsevaisuusretoriikan ja ottaisi mallia ilmastonmuutoksen hoidosta.

Maahanmuutolla ja ilmastonmuutoksella on monia yhtäläisyyksiä. Ne dominoivat poliittista keskustelua läpi Euroopan. Molempien nähdään uhkaavan elintasoamme ja mikä tärkeintä, keskustelu molempien olemassaolosta tai perimmäisistä syistä on myöhäistä napajäiden sulaessa ja tuhansien afrikkalaisten hukkuessa matkallaan kohti Eurooppaa.

Ilmastonmuutoksen osalta äskettäin vaihdettiin isommalle vaihteelle. Nicholas Sternin lokakuussa 2006 julkaisema raportti totesi vakuuttavasti, että käyttämällä nyt 1 % BKT:sta ilmastonmuutoksen torjumiseen säästetään jopa 20 prosentin pudotus maailmantaloudessa tulevaisuudessa. Ilmastonmuutokseen reagoiminen on siis sekä eettisesti että liiketoiminnan näkökulmasta viisas ratkaisu.

Monikulttuurisuuskeskustelussa valaistuminen on vasta edessä. Nykyinen suvaitsevaisuusretoriikka valitettavasti vain hidastaa asioita. Keskustelu velloo abstraktina, kun pohdiskelemme valtaväestön kesken joidenkin ”heidän” suvaitsemisesta laveasti ilman numeroita ja esimerkkejä. ”Jos kenttä ei selkeydy, tilanteen monimutkaistuttua meillä kasvavat ne elementit, jotka ovat jo toiminnassa: äärioikeisto ja värikkäät käsinuket.”, kirjoitti Umayya Abu-Hanna osuvasti Helsingin Sanomissa syyskuussa 2007.

Suvaitsevaisuuden edistäminen ei ole tasa-arvotyötä, vaan vallankäyttöä. Suvaitsevaisuudessa voimakkaampi ryhmä antaa laupeudessaan tai olosuhteiden pakosta vähemmistölle elintilaa. Harva meistä haluaa kuitenkaan olla kuin naapurin törkyinen etupiha: jotain, josta ei pidetä, mutta jonka olemassaoloa suvaitaan – toistaiseksi. Tasa-arvolähtöinen monimuotoisuus on vaikeampaa, koska se edellyttää neuvottelua ja johtaa väistämättä konflikteihin.

Nykykeskustelun perustavana ongelmana on luja usko järjestelmään. Ajattelussa ihmiset hutkitaan väkivaltaisesti ryhmiin ja monikulttuurisuus esitetään siten näiden ryhmien kahnauksina. Heimomainen lähtökulma vahvistaa kuitenkin vain eräiden ”heimojohtajien” roolia. Abstrakti erojen ”kulttuuristaminen” vaikeuttaa myös käytännöllisten ratkaisujen etsimistä konttorilla tai lähikaupassa. Työympäristössä tai asiakassuhteessa kun eivät kohtaa islam ja luterilainen kansalliskulttuuri, vaan yksilöt tai yritykset.

Suvaitsevaisuuden sijasta lähtökohtana voisikin toimia uteliaisuus ja selkeys. Avoimet kysymykset ja keskustelu eivät viestitä suvaitsemattomuutta, vaan kiinnostusta. Miksi irakilaisista tai venäläisistä tavoista kysyminen olisi loukkaavaa, kun itse aukeamme kuin Imatrankoski, jos joku kysyy meiltä suomalaisesta joulunvietosta?

Liike-elämässä monimuotoisuuden edistämistä tulisi edistää liiketoiminnan ja henkilöstöpolitiikan näkökulmasta. Niin raadollista kuin se onkin, isot pyörät lähtevät liikkeelle vasta, kun monimuotoisuudella on bisnesargumentaatio tukenaan. Kuten ilmastonmuutoksen kohdalla, kaikki vaikutukset eivät ole miellyttäviä, mutta aikainen aloitus vähentäisi poukkoilua ja mustamaalaamista. Inspiroivan ja avoimen työympäristön luominen ei ole maahanmuuttajien halailua, vaan raakaa kisaa lahjakkaimmista, rikkaimmista ja ahkerimmista. Harvalla suomalaisyrityksellä on varaa menettää iso asiakkuus tai maailmanluokan ohjelmoija tiernapoikaesityksen murjaanien kuninkaan tuloksena.