Millainen Sarkozy, sellainen Ranska?

EVAn juniorikumppani Mikko Ruotsalainen analysoi Ranskan parlamenttivaalien tulosta 20.6.2007 Kalevassa julkaistussa artikkelissaan.

*Maan poliittinen tulevaisuus on nyt yhden miehen käsissä*

Ranskan kansa on puhunut toistamiseen. Oikeiston Nicolas Sarkozyn voittamien presidentinvaalien jälkeen ranskalaiset ovat jälleen äänestäneet kahteen otteeseen oikealle. Parlamenttivaalien toisella kierroksella oikeiston ylivoima tosin hieman väheni, mutta tulos tarjoaa Sarkozylle kuitenkin mahdollisuuden palauttaa viidennen tasavallan instituutiot alkuperäisille paikoilleen ja vahvistaa presidentin asemaa hallitukseen ja parlamenttiin nähden. François Mitterrandin ja Jacques Chiracin kausilla tapahtuneet vasemmiston ja oikeiston yhteiselon eli ”cohabitationin” ajat olivat päässeet nakertamaan presidentin arvovaltaa. Tutkija Gérard Grunberg Ranskan poliittisen elämän tutkimuslaitoksesta Cevipofista onkin todennut, että Sarkozy on viidennen tasavallan vahvin johtaja sitten Charles de Gaullen jälkeen.

Varsin mielenkiintoisen oikeiston tuoreesta värisuorasta tekee myös se, että tämä voitto tuli kannatuksensa täysin menettäneen Jacques Chiracin presidenttikauden ja hänen epäsuosittujen oikeistolaisten enemmistöhallitustensa jälkeen. Yleensä ranskalaiset ovat oikeistoon kyllästyttyään äänestäneet sankoin joukoin sosialisteja – ja päinvastoin. Tällä kertaa heiluri ei toiminutkaan.

Ranskalainen lehdistö on jo ehtinyt julistaa vasemmiston torjuntavoittoa. Siitä tuskin voidaan vielä puhua, sillä vaalianalyytikkojen mukaan keskustaoikeistolaisen François Bayroun äänestäjät olisivat arvonlisäveron korotuksesta käydyn keskustelun vaikuttamina äänestäneet toisin kuin ensimmäisellä kierroksella, oikeiston sijaista sosialisteja. Todellisen torjuntavoiton saamiseksi sosialistit olisivat tarvinneet selkeän ohjelman ja selkeän johtajan, jonka puolesta ranskalaiset olisivat voineet äänestää.

Presidentti- ja parlamenttivaalien tulos on siis toisen kierroksen odotettua pienemmästä tappiosta huolimatta epäluottamuslause sosialistipuolueelle, joka ei ole osannut uusiutua yhteiskunnan arvojen muuttumisen mukana. Niin Saksassa, Britanniassa kuin Italiassakin sosialistipuolueet ovat muuttuneet keskustavasemmistolaisiksi. Vain Ranskassa näin ei ole käynyt – vielä.

*Blairiläinen oikeisto ja hajaantunut vasemmisto*

Nicolas Sarkozyn vaalilupausten ympärille rakennettu oikeiston poliittinen ohjelma on käytännönläheinen. Sen kantavana ajatuksena on työntekoon kannustaminen ja lisääntyvän taloudellisen aktiviteetin myötä nousevien verotulojen avulla tapahtuva valtiontalouden tervehdyttäminen. Monilta osin ohjelma vaikuttaa hyvin pohjoismaiselta : työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen tehokkaampine turvaverkkoineen, ylityötuntien verotuksen keventäminen, omistusasumisen tukeminen verohelpotuksin ja minimipalvelujen takaaminen julkisessa liikenteessä ovat ohjelman tärkeitä painopisteitä. Ylityötuntien verovapaus ja ostovoiman lisääminen sitä kautta on noussut yhdeksi tärkeimmistä lähitulevaisuuden uudistuksista. Ranskan oikeistolla on siis varsin blairiläinen näkemys yhteiskunnasta. Se tuntuu purevan äänestäjiin, vaikka hallitus suunnitteleekin arvonlisäveron nostoa Saksan malliin jopa viidellä prosenttiyksiköllä – ja näin heikentävän lopulta kansakunnan köyhimpien käytettävissä olevia tuloja. Liian rajusta oikeistolaisuudesta johtuvia kritiikkejä välttääkseen Nicolas Sarkozy on pyrkinyt rakentamaan konsensusta ennen kaikkea ottamalla ulkoministeriksi vasemmistolaisen Bernard Kouchnerin. Vasemmisto koki toukokuussa tapahtuneen operaation provokaationa ja erotti Kouchnerin puolueesta.

Ranskan sosialistipuolue ei ole aina antanut riittävästi painoarvoa taloudellisen aktiviteetin stimuloinnille. Sosialistipuolueen ”vanhaan kaartiin” kuuluva entinen ministeri Dominique Strauss-Kahn on vaalien jälkeen kritisoinut puolueen johtoa ja vaatinut siirtymistä eurooppalaiseen sosiaalidemokratiaan. Monet maltilliset vasemmistolaiset pelkäävätkin, että pitkällä tähtäimellä ideologinen sokeus ja realiteettien unohtaminen vie uskottavuuden puolueelta. Jos oikeiston UMP lainailee surutta ”uuden vasemmiston” eli Tony Blairin ja Gerhard Schröderin ajatuksia, ei sosialistipuolue (PS) voi olla kuin auttamattomasti ajastaan jäljessä. Eikä sosialisteja ole auttanut puheenjohtaja François Hollanden ja tämän ex-avokumppanin, entisen presidenttiehdokkaan Ségolène Royalin lähes avoin riita siitä, kuka puolueessa sanoo viimeisen sanan. Viime viikolla puolueneuvosto vihdoin kielsi Ségolène Royalia sooloilemasta, mutta vaalien toisen kierroksen iltana molemmat pitivät omat, itsenäiset televisiopuheensa lähes peräkkäin. Myöhemmin samana iltana varmistui tieto Hollanden ja Royalin erosta.

Parlamentaarisen vasemmiston heikkous ja hajanaisuus – ja siitä johtuva sarkozylaisen oikeiston ylivoima – ei kuitenkaan ole pelkästään sosialistipuolueen ongelma. Trotskilaiset ja muut vasemmiston ääriliikkeet ovat nostaneet kannatustaan vähätuloisten piirissä. Näiden ulkoparlamentaaristen voimien tehokkuudesta tuli näyttöä viime vuoden keväällä : silloin hallitus joutui alistumaan sen työvoimapoliittisia uudistuksia vastaan suunnattujen mellakoiden edessä.

Parlamentaarinen vasemmisto on nyt vahvempi kuin viime viisivuotiskaudella. Jos sitä ei saada tehokkaaksi oppositioksi ja erilaisten kansalaisryhmittymien protestihaluja kanavoitua tällä tavoin, saattaa oikeistohallituksella olla vastassa monta epämiellyttävää yllätystä uudistusten tiellä – tai paremminkin Pariisin kaduilla.

*Miten käy Ranskan grandeur-politiikan?*

Vaalien vaikutus Ranskan varsin presidenttivetoiseen ulkopolitiikkaan näkyy lähinnä Nicolas Sarkozyn valtakirjan vahvistumisena. Sarkozylla on ollut vielä varsin vähän aikaa tuoda konkreettisesti esiin ulkopoliittisia visioitaan, mutta tuskin kenellekään on epäselvää, etteikö viidennen tasavallan ulkopolitiikan päätehtävä pysyisi ennallaan. Charles de Gaullen ajoista lähtien sen tarkoituksena ollut pitää Ranska kynsin hampain edelleen maailmanpolitiikan näyttämöllä – ja presidentti sen yksinoikeutettuna edustajana.

Suurvallan eleisiin perustuva grandeur-politiikka on ollut tärkeä ase ranskalaisessa diplomatiassa jo pitkään, ja se on osoittautunut tehokkaaksi. Aurinkokuningas Ludvig XIV:n laivastoa pelättiin Välimerellä, vaikka se koostui ainoastaan prameista mutta strategisen merkityksensä jo menettäneistä orjalaivoista. Tästä oli kyse myös Ranskan itsenäisen ydinaseen politiikassa. Ydinase loi Ranskalle tietyn symbolisen statuksen, jolla se saattoi antaa volyymiä diplomatialleen ja suvereniteetilleen. Tältä kohtaa Ranskan politiikka perustuu jo Richelieun ajalta tuttuun raudanlujaan realismiin. Nämä perustukset säilynevät jatkossakin.

Nicolas Sarkozyn uuden oikeiston vetämä ulkopolitiikka saattaa kuitenkin ottaa uuden, pragmaattisemman asenteen Chiracin ihannoimaan YK-pohjaiseen multilateralismiin ja korostaa uudella tavalla Ranskan arvovallan merkitystä. Sarkozyn puuttuminen Kolumbian farc-kapinallisten kanssa syntyneeseen pattitilanteeseen muutama viikko sitten heijastaa aktiivisempaa ja entistä omatoimisempaa otetta ulkopolitiikkaan.

Nicolas Sarkozy on suhtautunut liittolaisuuteen Yhdysvaltojen kanssa avoimemmin kuin kukaan edeltäjistään. Sarkozyn vahva sisäpoliittinen asema saattaa mahdollistaa jossain määrin suoremman tuen Yhdysvalloille sotilasstrategisissa kysymyksissä, vaikka transatlanttisten suhteiden liian näkyvä kehittäminen muodostuukin helposti Ranskassa kaksiteräiseksi miekaksi. Liiallinen NATO-intoilu ja Washingtonin kanssa veljeily ei välttämättä ole suotuisaa EU:n Venäjän-suhteiden kannalta. Siinä missä Pushkinia kääntänyt Chirac oli suuri Venäjän ystävä, ei unkarilaisen poliittisen pakolaisen poika välttämättä tunne samoja sympatioita EU:n suurta itänaapuria kohtaan. Lähi-Idän kysymyksissä taas Pariisi tuskin tukee Washingtonin haukkoja, vaikka sympatiat siirtynevät vähitellen Sarkozyn ja oikeistohallituksen myötä hieman enemmän Israelin puolelle.

*Millainen Ranska, sellainen EU?*

Nyt, kun parlamenttivaalit ovat rauhoittaneet sisäpoliittisen tilanteen ainakin joksikin aikaa, Ranskan EU-politiikka muuttunee Sarkozyn ja oikeistolaisen enemmistöhallituksen myötä selkeämmäksi. Sarkozyn myötä eurooppalaiset eivät kuitenkaan tule pääsemään gaullismista eroon. On todennäköistä, että Ranskan aseman esilletuonnin painopiste siirtyy maailmanpolitiikan alttareilta vain enemmän Euroopan keskelle. Siitä kielii muunmuassa Ranskan oikeiston voimakas halu yhteistoimintaan Angela Merkelin kanssa. Vaikka Euroopan Unionin dynamiikan ja tehokkuuden pelastamiseksi radikaalit toimet ovat tärkeitä, Suomen kaltaisille pienille maille tuollainen yhteistyöakseli ei liene kuitenkaan siitä edullisimmasta päästä. Mahdollinen Ranskan, Saksan, Ison-Britannian ja Espanjan aseman hillittykin korostuminen on melkoinen hinta pienille maille siitä, ettei uutta versiota perustuslaista alisteta Ranskassa kansanäänestykseen.

Euroopan liberaaleille oikeistolaisille Sarkozyn UMP-puolueen riemuvoitto ei ole helpotus. Ranskalainen oikeisto on aina ollut perin valtiokeskeistä, eikä UMP epäröi vastustaa niin sanottua ”verodumppausta” ja muita globalisaation mukanaan tuomia, hyvinvointivaltion perustoja nakertavia lieveilmiöitä. Ranskalaisesta valtiokeskeisyydestä ei kuitenkaan päästäne kovin pian eroon. Valtio on aina ollut ranskalaisille tärkeä erotuomari. Jo Henrik Navarralaisen aikana niin protestantit, katoliset kuin erilaiset ammatilliset korporaatiotkin hakivat kilvan kuninkaalta suojelusta. Valtion antamat etuoikeudet on aina hyväksytty kyselemättä, vuoden 1789 vallankumousta lukuunottamatta.

Vaikka historiallisesta perspektiivistä Ranskan poliittisen elämän uudistaminen tuntuisikin toivottomalta urakalta, sarkozylaisen oikeiston värisuora antaa ainakin valtakirjan sen yrittämiseen. Lähikuukaudet tulevat osoittamaan, missä määrin Elysée-palatsin uusi isäntä uskaltaa laittaa tuulemaan parlamentaarisen enemmistönsä turvin. François Mitterrandin voittonsa turvin käyntiin panemat radikaalit uudistukset vuonna 1981 päättyivät kassakriisiin ja politiikan reivaukseen vuonna 1983. Jacques Chiracin ensimmäinen kausi alkoi vuonna 1995 ydinkokeiden toimeenpanoa seuranneilla kansainvälisillä protestiaalloilla ja nyt sunnuntaina vaaleissa ministerinpaikkansa menettäneen Alain Juppén talouspolitiikkaa vastustaneilla, koko maan lamauttaneilla lakoilla. Presidenttikauden aloittaminen on riskialtista puuhaa Ranskassa. Vaalivoitoista huolimatta oikeiston tavoitteiden toteuttaminen riippuu edelleen ennen kaikkea Nicolas Sarkozyn pelisilmästä.