Vuosi on kulunut

EVA RAPORTTI ”Suomen menestyksen eväät – Tiekartta tulevaisuuteen” ilmestyi vuosi sitten. Julkistamista seurasi mahtava mediakohu. Raportti poiki myös analyyttisen keskustelun, joka jatkuu edelleen. Raportin kirjoittaja Tapani Ruokanen kertoo oman näkemyksensä prosessista.

Keskiviikkona 5. lokakuuta tuli tasan vuosi siitä, kun Adams-salissa julkistettiin juhlallisesti EVA -raportti Tiekartta tulevaisuuteen – Suomen menestyksen eväät. Vielä vuoden kuluttua saman päivän iltana puhuin viimeksi tästä aiheesta julkisessa tilaisuudessa – tällä kertaa Itä-Helsingin yrittäjille. Keskustelu alkoi siinä seminaarissa jo ennen kuin kalvoshow ehti päättyä. Yrittäjillä oli paljon omakohtaisia kokemuksia ns. menestyksen eväistä. Valtiovaltaa arvosteltiin, mutta myös kehuttiin. Vaikutelmaksi jäi, että näiden yrittäjien mielestä ollaan menossa oikeaan suuntaan. Verottajakin on nykyisin jo asiakaslähtöinen, mieluummin neuvoo ja auttaa kuin määräilee. Uskomattomia positiivisia uutisia!

Yrittäjätilaisuus oli yksi monista pienemmistä ja isommista kokoontumisista, joihin vuoden kuluessa on pyydetty kertomaan Tiekartan sisällyksestä. Ja muutama kutsu on vielä täyttämättä. Sosiaali- ja terveysturvan päivillä Jyväskylässä elokuussa pyrittiin jopa jonkinlaiseen debattiin, kun samaan tilaisuuteen oli kutsuttu toiseksi alustajaksi professori Juha Siltala. Keskustelu jäi melko laimeaksi – olimme Juhan kanssa liian kohteliaita toisillemme. Raportti menestyksen eväistä perustui 59 vaikuttajan haastatteluun, ohjausryhmän keskusteluihin ja Etlan aineistoon. Työryhmässämme olivat allekirjoittaneen raportöörin lisäksi Risto Penttilä ja Kati Heikinheimo, joka myös osallistui useimpiin haastatteluihin.

Raportöörille haastattelujen tekeminen oli mahtava kokemus ja mahdollisuus tutustua suomalaisten vastuunkantajien korkeimpaan eliittiin. Heidän ajatuksensa olivat nimettöminä esitettyjä, siksi myös rohkeita, todellista radikalismia, perusteisiin ja juuriin menevää pohdiskelua. Vakuutuin siitä, että yhteiskunnan uudistusvoimaa on yrityselämässä – sortumatta liialliseen markkinavoimien ihannointiin ja mammonan palvontaan. Toivoa sopii samanlaista rohkeutta poliittiseen eliittiinkin.

Uskomaton mediamylläkkä

Raportin julkistamista seurasi mediamylläkkä, joka hakee vertaistaan. Laskeskelin, että esimerkiksi Hesari otti viisi eri kertaa kantaa raporttiin – joka kerta hiukan eri tavalla. Maakuntalehdissä pääkirjoittajat ja kolumnistit saivat virikkeitä pohdiskeluihinsa. Television ajankohtaisohjelmissa puitiin menestyksen edellytyksiä. Raporttia pyrittiin jopa politisoimaan: vanha huonetoverini Suomen Kuvalehdestä 30 vuoden takaa, Hesarin pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield leimasi raportin uuden oikeiston pöytäkirjaksi. Voi, voi, Antti, tunnet liian hyvin minut uskoaksesi itsekään sitä! Pentti Sadeniemi samassa lehdessä hairahtui varsinaiselta osaamisalueeltaan ulkopolitiikasta niin kauas, että taisi saada kunnolla turpiin lukijoiltaan – annettuaan sitä ennen minulle kuonoon. Ilta-Sanomissa irvailtiin tuttuun tyyliin. Toimittajakollegat varsinkin Helsingissä tuntuivat repäisseen vaatteensa. Maakunnissa pohdiskelu oli tätä analyyttisempaa ja älykkäämpää.

Muutamat arvostelivat raportööriä siitä, että hän Suomen Kuvalehden päätoimittajana oli mennyt kirjoittamaan EVAlle. Arvostelijoita oli tosin vähemmän kuin niitä, jotka kehuivat samasta syystä. Vastasin kriitikoille, että ajat ovat menossa parempaan päin: vielä takavuosina ”EVAn herrat” kirjoittivat nimimerkillä ja salaa Suomen Kuvalehteen – nyt Suomen Kuvalehden päätoimittaja kirjoittaa omalla nimellään ja täysillä valoilla EVAlle. Kehitys on oikeansuuntaista.

Saiko EVA mitä halusi?

Keskustelu käynnistyi siis sellaisella vauhdilla ja intensiteetillä, jota ”EVAn herrat” eivät varmaan olleet odottaneet, vaikka keskustelua oli toivottu ja tilattu. Olinkin havaitsevani pientä epävarmuutta siinä suunnassa: tuliko keskustelusta liiankin vilkas? Joka tapauksessa julkisen mölyn rinnalla kulki ehkä tätä tärkeämpi keskustelu pienissä seminaareissa ja tilaisuuksissa, joissa eri alojen ihmiset todella halusivat tietää, mitä väitetään ja millä perusteella. Nämä tapaamiset ovat olleet antoisia myös kalvoshow’n pitäjälle. Monia hyviä näkökohtia ja kommentteja, myös kriittisiä ja asiallisia on tullut ilmi rikastuttamaan pohdiskelua.

Yhtenä syynä keskustelun jatkumiseen vuoden ajan on tietysti se, että raportissa esitetyt näkökohdat – joita siis haastateltavani esittivät – ovat varsin perusteltuja, relevantteja, ajankohtaisia ja tärkeitä. Suomi elää murrosvaihetta. Sitä vahvistavat päivittäiset uutiset. Yritysrakenteet muuttuvat, globalisaatio puraisee. Pääministerin asettaman globalisaatiotyöryhmän lopputulema hiukan myöhemmin viime vuonna oli samansuuntainen kuin Tiekartta. Ja jo ennen sitä eduskunnan tulevaisuusvaliokunta pohdiskeli samoja asioita. Toimenpide-ehdotuksissakin oli eri analyyseissa samoja sävyjä. Hallitus on myös tehnyt päätöksiä, jotka myötäilevät analyyseja. Tosiasioille ei voi mitään.

Hyviä heikkoja signaaleja

Suomessa on varsin valveutunut ilmapiiri, jossa monista vaikeistakin asioista uskalletaan keskustella avoimesti. Pienessä yhteiskunnassa tiedetään, ettei kukaan oikeasti halua romuttaa hyvinvointiyhteiskuntamme perustaa – päinvastoin. Sen sijaan on erilaisia näkemyksiä siitä, miten perusta säilytetään lisäämällä dynamiikkaa – siis voimaa. Yhteisesti kannetaan huolta siitä, miten Suomi pysyisi edelleenkin yksilöiden kannalta hyvien mahdollisuuksien yhteiskuntana ja muuttuisi yritysten kannalta yhä enemmän houkuttelevaksi edelläkävijäyhteiskunnaksi.

Kuluneen vuoden jälkeen olen vakuuttunut siitä, että suomalaiset kykenevät luomaan edellytyksiä, joilla kehitymme globaaliksi huippuosaajaksi. Ristiriidat eivät ole ylipääsemättömiä. Todellista johtajuutta tarvitaan yhä esimerkiksi julkisen sektorin suurissa päätöksissä, kuten kuntarakenteen muutoksessa. Laakereilla ei voi ryhtyä lepäämään muka vaurauden harhakuvan varassa. Suomi ei ole valmis. Tuoreet tiedot siitä, että pyrky eläkkeelle on heikentymässä ja työhalut kasvamassa, ovat heikko, mutta hyvä signaali siitä, että kansa itse vastaa ikääntymisen haasteeseen. Keskustelua tiedon ja taidon sisällöistä käydään vakavasti korkeakoulujen, mutta myös ammatillisen koulutuksen kehittämiseksi huipputasolle. Sosiaalisista ongelmista puhutaan avoimesti – nekään eivät ole loppuneet talouden kasvusta huolimatta.

Keskustelu jatkuu. Hyvä, mutta vielä heikko signaali näkyy myös hallituksen päätöksissä ja niiden seurauksissa: Suomessa toteutetut veronalennukset eivät olekaan lisänneet valtiontalouden vajetta, vaan päinvastoin vaihdanta on vilkastunut ja talous muuttunut ylijäämäiseksi. Verotus voi siis olla myös kannustin, kuten niin monet haastateltavani esittivät. Työmarkkinoilla keskustelu on vasta alkamassa – sille antaa tuulensuojaa pitkä sopimuskausi. Työn ja elämän (life-work) tasapainon etsiminen on vielä kesken.

Vaikka varsinkin alkuvaiheessa mediassa olivat käytössä tutut leimakirveet, Tiekartan vähättely ja mitätöiminen oli lopulta mahdotonta. Suomalaiset huippujohtajat olivat antaneet viestinsä, jota raportööri osaltaan väritti. Se oli sivuuttamaton signaali. Ja se on otettu vastaan.

Tapani Ruokanen