Hyvinvointivaltion lapset luokkakuvassa

Diakonia-ammattikorkeakoulun rehtori Jorma Niemelän kolumni on jatkoa EVAn ja Kirkon Sosiaalifoorumin keskustelutilaisuudelle, jonka teemana oli hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus. Niemelä uskoo, että globaalissa kilpailussa menestyäksemme Suomen on kasvettava sosiaalisen eheyden yhteiskunnaksi.

Maapalloistuvan talouden, teknologisen kehityksen, väestön ikääntymisen, työttömyyden ja perherakenteiden muutoksen vuoksi on katsottu, että hyvinvointivaltio on mahdollisimman nopeasti ohjattava katkaisuhoitoon – mutta ei nyt sentään saattohoitoon. Suomessa on varsin laaja yhteisymmärrys siitä, että hyvinvointivaltio on säilytettävä. Yksilöidympi keskustelu tuo esiin varsin erilaisia näkemyksiä siitä, minkä laajuisten muutosten edessä hyvinvointivaltiomme tulisi olla.

Kaikkein rajuimpien kannanottojen taustalle kannattaa maalata kuva, että julkinen taloutemme on ehdottomasti liian raskas. Kannattaa myös korostaa sosiaali- ja terveydenhuoltomme olevan sellainen köntysmäisen mammutti, joka suhteellisen välittömästi kannattaisi korvata nopealiikkeisemmillä luonnonolioilla.

Sen sijaan moisesta maalauksesta kannattaa unohtaa, että Tilastokeskuksen toissa vuotta koskevien laskelmien mukaan julkisyhteisöjemme menoista noin kymmenesosa on elinkeinoelämän tukea.

Niin ikään kannattaa unohtaa, että eurooppalaisessa vertailussa sosiaali- ja terveydenhuoltomme osoittautuu kohtuullisen tehokkaaksi ja varsin tulokselliseksi. Sosiaaliturvan ja -palveluiden tuottamisessa Suomi on erityisen tehokas maa. Olemme kyenneet vanhan EU:n maista ainoana saavuttamaan hyvät tulokset keskimääräistä pienemmillä kustannuksilla tulonjaon tasaisuudessa ja köyhyyden vähäisyydessä.

Makrotasolla tarkasteltuna myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmä toimii eurooppalaisesti vertailtuna tehokkaasti. Koko terveydenhuoltojärjestelmään käytetyt voimavarat ovat sekä euroina että osuutena bruttokansantuotteesta Länsi-Euroopan alhaisempia, jopa poikkeuksellisen pienet. Viidentoista vanhan EU-maan vertailututkimuksessa suomalaiset olivat kaikkein tyytyväisimpiä terveydenhuoltoonsa. (Ks. Heikkilän, Kauton ja Teperin selvitys valtioneuvoston kanslialle 9.5.2005.)

Mutta onko kaikki siis hyvin? Molemmat järjestelmät, sekä sosiaalihuolto että terveydenhuolto, epäonnistuvat mielestäni tärkeimmässä: köyhien auttamisessa. Meidän köyhämme ovat muiden Pohjoismaiden ja Manner-Euroopan maiden köyhiä köyhempiä. Suomalaisen yhteiskunnan todellisia kipupisteitä ovat muun muassa pitkäaikaistyöttömien ja köyhien lapsiperheiden määrä ja asema.

Meillä ovat myös poikkeuksellisen suuret terveyserot, jotka määräytyvät sosiaalisen aseman mukaan. Koulutuksella, elämäntavoilla ja monilla muilla taustatekijöillä on merkitystä terveydelle, mutta suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä – erityisesti yksityislääkärijärjestelmän ja työterveyshuollon kautta – suosii rikkaita tai hyvätuloisia.

On myös syytä muistaa, että lähes kauttaaltaan ilmaisesta, korkeatasoisesta hyvinvointivaltiomme koulutusjärjestelmästä parhaan hyödyn olemme repineet me korkeasti koulutetut ja sitä kautta usein myös hyvätuloiset ihmiset. Hyvinvointivaltion luokkakuvassa leveimmin nauravia hymypoikia ja –tyttöjä taidammekin olla me hyväosaiset. Verovaroin rakennettu järjestelmä takaa parhaiten meidän palvelumme.

No, laitetaanpa hyvinvointivaltio remonttiin. Poistetaan yritystuet – siitä tulee jo huomattava säästö julkisissa menoissa. Supistetaan sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluita ja -etuja rikkailta. Köyhiltähän niitä ei nyt kannata poistakaan, kun muutenkin niitä niin vähän suhteessa muuhun väestöön saavat ja käyttävät. Kuka nyt nälkäisen suusta viimeisen leivän veisi?

Kolumnissa tällainen irrottelu sallittaneen. Vakavasti ottaen en kannata yritystukien poistamista. Se on yksi Suomen menestyksen selitystekijöitä. Kannatan myös universaaleja, kaikille kuuluvia hyvinvointipalveluja.

Kannatan myös sitä, että hyvinvointivaltiosta käytävä keskustelu perustuisi oikeisiin lähtökohtatietoihin. Sosiaali- ja terveydenhuollossamme on toki paljon tehostamisen ja korjaamisen varaa siitä huolimatta, että olemme jo Euroopan tehokkaimpia. Eikä voimavarojamme välttämättä käytetä tarkoituksenmukaisimmin hyvinvointia tukeviin palveluihin ja tulonsiirtoihin kuten tuore selvitys osoittaa. Tarvitaan palvelurakenteen, johtamisen ja käytäntöjen määrätietoista kehittämistä ja uudistustyötä.

Vaikka näen, että osa – varsinkin ns. bulkkipalvelut – voidaan tuottaa myös markkinoiden kautta, sosiaali-, terveys- ja koulutuspolitiikan kokonaisuutta ei saa mielestäni markkinallistaa. Markkinat hakeutuvat sinne, mistä löytyy tehokkuutta, tuottavuutta ja maksukykyä. Sosiaali-, terveys- ja koulutuspolitiikan idea perustuu muuhun kuin markkinalogiikkaan.

Markkinallistuminen saattaa kyllä tuottaa alalla kasvua. Kasvu ei välttämättä ohjaudu kuitenkaan yhteiskunnallisesti, kansanterveydellisesti ja sosiaalisesti tunnistetun tarpeen mukaan. Täyden markkinallistumisen kannattajaksi lienee parasta siirtyä vasta sitten, kun jossakin maassa pelkkien markkinoiden avulla on tuotettu tasa-arvoinen, kattava, taloudellinen ja tehokas sosiaali- ja terveydenhuolto ja koulutusjärjestelmä. Sellaista valtiota ei nyt ihan äkkiä tule mieleen.

Ei toki riitä, että pärjäämme järjestelminemme Euroopan mestaruuskisoissa. Meneillään ovat MM-kisat. Uskon, että siinä kisassa ratkaiseva menestystekijä on sosiaalisen eheyden yhteiskunta. Sitä rakennetaan vireän kansalaisyhteiskunnan, dynaamisen talouden ja uudistuvan hyvinvointivaltion kokonaisuuden eli hyvinvointiyhteiskunnan kautta.

Tarvitaan solidaarisuutta, lähimmäisenrakkautta ja poliittista tahtoa siihen, että kaikilla, myös köyhillä, ovat tasa-arvoiset edellytykset ja mahdollisuudet hyvän elämän rakentamiseen. Niin ei ole nyt.