USA:n suuri sankaritarina

”Suurten Kertomusten paluu”
USA:n suuri sankaritarina

Suomen Humanistiliiton XXII Humanismin päivät 25.-26.10.2003
Kirjan juhlasalissa, Kirjatyöntekijänkatu 10, Helsinki.

Risto Heiskala kirjoitti 1990-luvulla phamfletin, jonka nimi oli ”Onko Amerikka totuus Euroopasta?” Heiskala kritisoi amerikkalaista pinnallisuutta ja kaupallisuutta kuten eurooppalaisen intellektuellin kuuluukin. Mielenkiintoiseksi kirjan teki se, että Heiskala ei kokonaan tuominnut Yhdysvaltain yhteiskuntajärjestystä ja kulttuuria (jos tuon sanan käyttö tässä yhteydessä sallitaan). Kriitiikistä huolimatta kirjan keskeinen viesti oli, että Yhdysvallat saattoi sittenkin olla vain pidemmällä sillä kehityksen polulla, jota Eurooppakin oli kulkemassa. Toisin sanoen, kirjoittaja oli sitä mieltä, että Yhdysvallat saattoi olla totuus Euroopasta.

Oi aikoja, oi tapoja. Vain kymmenen vuotta on kulunut tuon pamfletin julkaisemisesta eikä Euroopasta löydy ensimmäistäkään älykköä, joka vastaisi edes varovaisen myöntävästi kysymykseen siitä onko Yhdysvallat totuus Euroopasta. ”Ei missään tapauksessa”, kajahtaisi vastaus kuin yhdestä suusta. ”Meillä ei ole mitään tekemistä tuon kuolemanrangaistusta suosivan imperialistin kanssa, joka vapaa-ajallaan harjoittaa sotilaallisia interventioita silloin kuin ilmastonmuutoksen edistämiseltä ehtii.”

Humanismin päivien aiheena on Suurten kertomusten paluu. USA:n suuri sankaritarina näyttää kuitenkin päättyneen – ainakin eurooppalaisten silmissä. Marshallin avun antaja, Euroopan kaksinkertainen pelastaja, vapauden aatteen artikuloija ja ikuinen optimisti on menettänyt itseluottamuksensa ja vetovoimansa. ”Nine eleven” on haavoittanut jättiläisen psyykettä ja tuonut esiin sen luonteen pahimmat puolet: itsekeskeisyyden ja muista piittaamattomuuden. Tämä on – niin uskallan väittää – melko yleinen eurooppalainen analyysi Yhdysvaltain nykyolemuksesta.

Historian ironiaa on, että Yhdysvallat aikoinaan rakensi oman identiteettinsä sille, että se oli moraalisesti parempi ja eettisesti etevämpi kuin voimapolitiikan juovuttama vanha manner. Nyt Eurooppa on rakentamassa identiteettiään täsmälleen samalle paremmuuden asenteelle suhteessa Yhdysvaltoihin.

Kysymys, johon pyrin vastaamaan esityksessäni on seuraava: onko USA:n suuri sankaritarina luhistunut Bagdadin rauniohin? Ovatko Eurooppa ja Yhdysvallat vääjäämättömästi kulkemassa eri polkuja?

Jotta voisin vastata kysymykseen on minun tietenkin ensin määriteltävä mikä USAn suuri sankaritarina oikein on ollut. Määritelmäni on seuraava: Yhdysvaltojen panos länsimäiseen sivilisaation kehittämiseen liittyy valistuksen aatteeseen. Yhdysvallat on edistänyt omaa tulkintaansa valistuksen kahdesta keskeisestä käsitteestä – edistyksestä ja vapaudesta – tavalla, joka on sekä komplimentoinut että kyseenalaistanut eurooppalaista tulkintaa näistä tavoitteista. Tällä tavoin valistuksen aate on levinnyt maantieteellisesti laajemmalle ja yhteiskunnallisesti syvemmälle kuin olisi tapahtunut jos Eurooppa yksin olisi ollut asialla.

Kahdensadan vuoden kiista

Anglosaksisen maailman ja Euroopan välinen kiista valistuksen perinnöstä on leimannut uuden maailman ja vanhan mantereen välejä jo kahdensadan vuoden ajan. Eivätkä rajalinjat ole vieläkään umpeutuneet: Irakin sodassa anglosaksiset maat olivat USA:n johdolla sodan puolella. Manner-Eurooppa, Ranskan johdolla, oli sotaa vastaan. (Tilanne oli sama kuin George Orwellin teoksessa Vuonna 1984: siinäkin Euraasia ja Oseania olivat jatkuvasti toistensa kimpussa).

Keskeinen ero näiden kahden valistustulkinnan välillä koskee edistyksen määrittelyä.

Eurooppa: Edistys on kollektiivista marssia kohti yhteisesti sovittua päämäärää Anglosaksinen maailma: Edistys syntyy kun jokainen yksilö pyrkii omaan onneen Edistyksen määrittelyyn liittyvät myös erilaiset vapauskäsitteet. Mannereurooppalainen vapaus positiivista vapautta, mahdollistavaa vapautta, anglosaksinen vapaus on negatiivista vapautta, sitä että onnen tavoittelulle ei ole esteitä. Mutta myös pragmaattisuus erottaa. Pragmaattisuus ei ole suuresti leimannut sen enempää ranskalaista ajattelua kuin saksalaista idealismiakaan. Sen sijaan skottilaisen valitustuksen perusteelle rakentuva anglosaksinen ajattelu on aina ollut pragmaattisuuden läpitunkemaa.

Lähestymistapojen erot tulivat näkyviin suhtautumisessa Irakin sotaan. Eurooppalaisessa argumentaatiossa keskeistä oli päätöksentekoprosessi: onko kaikkia osapuolia kuultu, tehdäänkö päätös YK:n turvallisuusneuvostossa. Amerikkalaisessa keskustelussa kulminoituu analyysiin ja ratkaisuun: analyysi oli, että Saddam oli diktaattori, ratkaisu hänen poistamisensa vallasta. Se millaisen prosessin kautta sotaan mentiin oli toisarvoista.

Sama ero näkyy myös suhtautumisessa globaaliin hallintaan: Yhdysvallat korostaa valtioiden liikkumavapautta ja sitä, että tulokset ratkaisevat. Eurooppalainen malli korostaa institutioiden roolia ja prosessin merkitystä. Kuinka sitten selitän sen, että Yhdysvallat loi YK:n ympärille kasvaneen moninkeskisen kansainvälisen järjestelmän toisen maailmansodan jälkeen? Pragmaattisuudella ja sillä, että tarkoitus oli instituutioiden avulla laajentaa vapauden ja edistyksen eli demokratian ja markkinatalouden maantieteellistä aluetta. Se ei ollut muuten mahdollista kuin yhteistyön avulla. Samaan pragmaattisuuden piikkiin laitan myös sen tosiasian, että Yhdysvallat perusti ILO:n ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ensisijainen tarkoitus ei ollut työväenliikkeen tukeminen (vaikka ILO johtikin kolmikantaisen mallin yleistymiseen monissa länsimaissa), vaan bolshevismin patoaminen, jotta edistyksen ja vapauden alue laajenisi.

Vaikka Yhdysvaltain nykyisen administraation maailmankuva eroaa rankasti Wilsonin, Rooseveltin, Trumannin ja Eisehnhowerin hallinnon maailmankuvista on tavoite kuitenkin sama: demokratian, markkinatalouden ja rauhan alueen laajentaminen. Myös perimmäinen syy on sama: Yhdysvalloissa uskotaan, että tällainen maailma on Yhdysvaltain etujen mukainen.
Toki nämä ovat yksinkertaistuksia ja suuria sellaisia, mutta kompleksiset filosofiset kysymykset muokkautuvat yksinkertaisiksi ikoneiksi päivän politiikan melskeessä. Erityisen selvästi valistusfilosofian ja päivän politiikan konflikti tulee esiin Ranskan ja Yhdysvaltain suhteessa.

Ranska vs. Yhdysvallat

Kun Ranska ja Yhdysvallat kiistelevät YK:n päätöslauselmasta tai Irakin jälleenrakentamisesta, ne kiistelevät samalla myös siitä kumpi on valistuksen oikea perillinen. Ne mittelevät siitä kumman vallankumous oli tärkeämpi – 1776 vai 1789? Ne taittavat peistä siitä kumpi on tasa-arvon tärkein käsite – egalité vai equal rights? Mistä löytyy modernin valtion mallimaa? Oliko Voltaire tärkeämpi ajattelija kuin Benjamin Franklin? Ja tietenkin: näyttääkö Vapauden patsas vai Eiffelin torni tien alkaneelle vuosisadalle.
Ranskan ja Yhdysvaltain asettaminen toistensa kilpailijoiksi kuulostaa tietenkin oudolta: onhan Yhdysvaltain puolustusbudjetti suurempi kuin kaikkien eurooppalaisten maiden yhteenlaskettu puolutusbudjetti. Jos lasketaan mukaan kaikki sotilaallinen tutkimus ja kehitystoiminta on USAn puolustusbudjetti suurempi kuin kaikkien muiden YK-jäsenmaiden yhteenlaskettu puolustusbudjetti. Vielä yksi tapa kuvata Yhdysvaltain puolustusbudjettia on todeta, että USA kuluttaa puolustukseen miljardi dollaria päivässä: Suomen puolustusbudjetti siis kuluu yhdessä viikonlopussa.
Myös taloudellisesti vertailu on ontuva: onhan Yhdysvaltain talous ylivaltainen suhteessa kurjistumisen kierteessä elävään Ranskaan. Mutta kansainvälinen politiikka ei ole vain kovan vallan käyttöä – vaikka puolustusministeri Rumsfeld näyttää niin uskovansa. Pehmeällä vallalla – eli suostutteluvoimalla – on tärkeä merkitys. Ja pehmeän vallan puolella ranskalainen retoriikkaa puree tällä hetkellä paremmin kuin amerikkalaiset sound bite’t. Näin siitä huolimatta, että Ranskan nykyinen presidentti, Chirac, oli runsaat kaksi vuotta sitten yhtä epäsuosittu ranskalaisen ja eurooppalaisen vasemmiston piirissä kun George W. Bush on nyt. Mutta Chiracin pelasti Le Pen ja nosti vaikutusvallan kukkulalla gaullistinen suhtautuminen Yhdysvaltoihin. Kuka olisi uskonut, että hänestä tulee voimakkaampi amerikanvastaisuuden ikoni kuin McDonaldsin ikkunoita työkseen särkevästä ranskalaisten maanviljelijöiden ja antiglobalistien keulakuvasta, Jose Bovesta.
Lännen jakautuminen kahtia

Valistus on ihmisen ulospääsemistä hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Näin mutoili Immanuel Kant valistuksen keskeisen sisällön parisataa vuotta sitten. Monien eurooppalaisten mielestä Yhdysvaltain nykyinen presidentti George W. Bush ei tätä valistuksen määrettä täytä. Häntä pidetään naivinä, huonosti sivistyneenä ja yksinkertaisena uskovaisena, jonka maailmankuvassa ei ole tilaa kriittiselle ajattelulle, tuolle valistuneen ihmisen keskeiselle omainaisuudelle.

En tunne presidentti Bushia, mutta tiedän että samoilla perusteilla eurooppalaiset ovat tuominneet lukuisan määrän Yhdysvaltain presidenttejä ennenkin. Kuuban ohjuskriisin aikana eurooppalainen älymystö leimasi presidentti Kennedyn yksinkertaiseksi cowboy’ksi, joka pelasi uhkapeliä miljoonien ihmisten hengellä. Kun Ronald Reagan matkusti Berliinin muurille ja huusi ”Chairman Gorbachev, tear down this wall!”, hänelle nauroivat naapurin variksetkin. Kritiikissä ei sinällään siis ole mitään uutta. Amerikkalainen poliittinen johtajuus on eurooppalaisten mielestä lähes aina ollut moukkamaista, halpahintaista tai ainakin ylettömästi yksinkertaistavaa.

Uutta on kansainvälinen järjestelmä, joka ei enää pakota Yhdysvaltoja ja Eurooppaa yhteistoimintaan. Reaalipoliittisella tasolla tarkoitan tietenkin sitä, ettei yhteinen uhkakuva, Neuvostoliitto, enää sido Eurooppaa ja Yhdysvaltoja yhteen. Ideologisella tasolla tarkoitan sitä, että yksi valistuksen perillisistä on pois pelistä.

Kaikkihan me tiedämme, että Neuvostoliitto piti itseään ainoana Valistuksen oikeana perillisenä. Viisivuotissuunnitelmat, insinööriusko, tieteellinen maailmankuva ja uskonnon kieltäminen olivat Neuvostointellektuellin mielessä loogisia jatkeita Valistusksen rationaaliselle maailmankuvalle ja vapautumiselle kirkon ja ennakkoluulojen kahleista. Niin kauan kuin Neuvostoliiton valistustulkinta eli, näyttivät erot ranskalaisen ja amerikkalaisen mallin välillä pieniltä. Neuvostoliiton päätettyä maallisen vaelluksensa, ovat ranskalaisen ja amerikkalaisen ajattelutavan erot tulleet korostuineiksi.

Ranskan ja Yhdysvaltain riita on yksi asia, mutta siihen liittyvä Lännen jakautuminen kahtia on vakavampi juttu. Jürgen Habermas ja Jacques Derrida näkivät Irakin sodan vastaisissa mielenosoituksissa ensimmäisen ilmaisun eurooppalaisesta kansalaisyhteiskunnasta, kauan kaivattu eurooppalainen politi alkoi heidän mukaansa saada muotoa. Oli analyysi oikea tai väärä, ilmiselvää on, että merkittävä osa eurooppalaista vasemmistoa (m.l. vihreää liikettä) on ryhtynyt rakentamaan Euroopan identiteettiä Yhdysvaltain vastustuksesta: Eurooppa edustaa heille kaikkea sitä mitä Yhdysvallat ei edusta ja päinvastoin.

Samaan aikaan merkittävä osa eurooppalaista oikeistoa (erityisesti Ranskassa ja Venäjällä, mutta myös jonkin verran Saksassa) vahvistaa omien maittensa kansallista identiteettiä uskaltamalla olla eri mieltä Yhdysvaltain kanssa. Suomessa vastikään vieraillut Henry Kissinger kertoi hämmästyneensä kun CDU:n nuoret kellokkaat olivat nimittäneet Yhdysvaltoja Saksan miehittäjäksi. Kansallismielisyys ei enää ole kirosana edes Saksassa.

Tunnettu ranskalainen kansainvälisen politiikan kommentaattori Dominic Moïsi kirjoitti vastikään, että vuosina 1989-2003 (siis aikana joka kului Berliinin muurin murtumisesta Irakin sotaan) poliittinen länsi muutti muotoaan. Periodin alussa oli kaksi Eurooppaa ja yksi Länsi. Nyt meillä on yksi Eurooppa, mutta kaksi Länttä: eurooppalainen Länsi ja amerikkalainen Länsi. Eurooppa ei enää kiinnosta amerikkalaisia eikä Yhdysvaltain poliittinen eliitti enää tue Euroopan unionia. Yhdysvaltain uhat ja mahdollisuudet ovat muualla kuin Euroopassa eikä uusi Texasista tai Arizonasta kotoisin oleva eliitti enää tunne kultturista alemmuuskompleksia suhteessa Eurooppaan. Päinvastoin. Eurooppa nähdään mielenkiintoisena teemapuistona, jossa voi käydä elämysmatkalla tutustumassa kummallisiin vanhanaikaisiin tapoihin. Hispaanojen ja Aasian amerikkalaisten rynnistäessä yliopistoihin, elinkeinolämään ja politiikkaan laskee kiinnostus Eurooppaan entisestään. Lahjakkaat opiskelijat kiertävät yliopistojen ”European studies” ohjelmat kaukaa.

Samallainen selänkääntö on meneillään Euroopassa. Eurooppa on kääntynyt sisäänpäin. Poliittinen huomio on perustuslaillisen sopimuksen laatimisessa, EU:n laajentumisessa, demografisissa ongelmissa sekä talouskasvun hiipumisessa. Opiskelijoiden kiinnostus Yhdysvaltoihin on myös romahtanut. Esimerkiksi Suomessa on Fullbright hakemusten määrä puolittunut muutamassa vuodessa.

Virallisesti EU:n suuret jäsenmaat puhuvat yhä transatlanttisen suhteen tärkeydestä, mutta samaan aikaan ne ovat rakentamassa Euroopalle omaa, Yhdysvalloista erillistä sotilaallista toimintakykyä. Ei tarvitse olla ennustaja todetakseen, että Yhdysvallat ja Eurooppa ovat erkanemassa toisistaan.
Ei enää sankaritarinaa – entä sitten?

Olen pyrkinyt osoittamaan, että Euroopan silmissä Yhdysvaltain sankaritarina on taaksejäänyttä elämää. Olen väittänyt, että yksi sankaritarinan päättymisen uhri on lännen yhtenäisyys. Nyt on aika kysyä mitä väliä sillä on, että USAn sankaritaru päättyy? Mitä väliä on sillä, että Yhdysvallat ja Eurooppa eivät enää näe itseään saman filosofisen perinteen, Valituksen, työn jatkajina vaan – kuten Robert Kagan on tunnetusti ilmaissut – katsovat olevansa eri planeetoilta: America is from Mars, Europe is from Venus.

Vastikään poismennyt Henrik von Wright oli pessimisti. Hänen mukaansa vuosituhannen vaihteen murros on ”pikemminkin voimansa menettäneiden valistusajan ihanteiden kriisi kuin uuden aamun sarastaminen kulttuurimme vaiheissa.” Eikä syy ollut yksin Amerikan. Amerikkalainen usko yksilön kaikkivoipaisuuteen oli von Wrightin mukaan ”naivia”, mutta samaan aikaan eurooppalainen ihminen oli valjastanut yhteiskunnan ”oman itsensä narsistiseen tyydyttämiseen”. Suo siellä, vetelä täällä.

Tämän seminaarin alateemana on Valistuksesta globalisaatioon – globalisaatiosta valistukseen. Kuten huomaatte olen valjastanut myös oman esitykseni tämän tematiikan palvelukseen. Valjastan myös loppuhuipennukseni saman tematiikan kehittelyyn: Väitän, että lännen jakautuminen kahtia olisi syvä tapaturma Valituksen suurelle projektille.

En jaa von Wrightin pessimististä käsitystä valistusajan ihanteiden kriisistä. Mielestäni ne ovat säilyneet elinvoimaisina yli kahden vuosisadan ajan. Ne ovat vuoroin valtiollistuneet vuoroin markkinaehdollistuneet, ne ovat aiheuttaneet ympäristön tuhoutumisen, mutta ovat myös syy siihen, että myös ympäristöasioissa on saatu paljon myönteistä aikaan. Ne ovat syy siihen, että voimme puhua yksilön oikeuksista valtion oikeuksien rinnalla, ne ovat syy siihen, että ihmisoikeudet ovat tulleet osaksi kansainvälistä politiikkaa ja kansainvälistä kauppaa.

Mutta mikä on Valistuksen kohtalo, jos sen perilliset ryhtyvät toistensa vastustajiksi, toistensa ideologisiksi vihollisiksi? Mikä on Euroopan kohtalo? Mikä on Yhdysvaltojen kohtalo? Mikä on muun maailman kohtalo? Onko se parempi vai huonompi?

Vastaukseni on selvä: sekä poliittisen lännen että muun maailman kohtalo on kurjempi jos yhteistyö Franklinin ja Voltairen perillisten välillä katkeaa. Eurooppa tarvitsee Yhdysvaltoja muistaakseen, ettei edistys tarkoita perutuspeiliin katsomista, että markkinat sittenkin ovat edistyksen keskeinen instrumentti. Yhdysvallat puolestaan tarvitsee Eurooppaa muistuttamaan, ettei terrorismi saa johtaa avoimen yhteiskunnan sulkemiseen, ettei turvallisuudenkaan nimissä saa huoletta talloa kansalaisvapauksia. Kansainvälisellä areenalla Yhdysvallat tarvitsee Eurooppaa muistuttamaan, että jokaiseen ongelmaan ei ole Silver Bullet ratkaisua. Eurooppa taas tarvitsee Yhdysvaltoja muistuttamaan, ettei rauhanturvaaminen ja neuvottelu riitä kaikkien ongelmien ratkaisuun.

Entä sitten muu maailma? Mihin muu maailma tarvitsee Euroopan ja Yhdysvaltain kumppanuutta? Valistuksen aatteiden laajentamiseen. Lähi-Itä tarvitsee vapautta ja edistystä eli demokratiaa ja markkinoita. Samaa kaivataan myös Afrikassa, Venäjällä ja Aasiassa. Saattaa kuulostaa kulttuuri-imperialismilta, mutta en pidä demokratiaa ja markkinoita länsimaisuuden synonyymeinä. Ne ovat instrumenttejä, joiden avulla kunkin kulttuurin vahvuudet tulevat esiin paremmin kuin itsevaltiuden tai kontrolloidun demokratian olosuhteissa.

Valistuksen projekti ei ole ohitse. Valistus tarvitsee molemmat jalat jatkaakseen etenemistään. Jos se hyppii eteenpäin amerikkalaisella huipputreenatulla jalallaan niin se pääsee kyllä pitkälle jonkin aikaa, mutta uhka ulkopuolisten suorittamasta kamppauksesta on suuri. Jos se nilkuttaa eteenpäin eurooppalaisella puujalalla on käynti arvokasta, mutta hyvin vaivalloista.

Eurooppa ja Yhdysvallat voivat valita mikä on seuraava Suuri Kertomus: onko se kertomus lännen jakautumisesta kahteen kilpailevaan leiriin vai onko se uusi kumppanuus, joka vie Valistuksen aatetta eteenpäin?