Ulkopolitiikkamme on palannut vanhaan

Kymmenen vuoden linjakas kausi Suomen ulkopolitiikassa on ohi. Sekä Eurooppa-politiikassa että Nato-kysymyksessä olemme jäämässä rannalle haikailemaan. Syynä saattaa olla presidentin ja pääministerin yhteisjohtajuuteen nojaava perustuslaki, joka pakottaa etenemään hitaamman toimijan mukaan.

Kylmän sodan aikana Suomen suhtautuminen läntiseen integraatioon noudatti periaatetta ”perästä tullaan – jos tullaan”. Tämä wait-and-see (odota ja katso) -periaate oli ohjenuorana suhteessa kaikkiin läntisiin organisaatioihin EFTAsta Euroopan Neuvostoon.

1990-luvun alussa tapahtui yllättävä: siirryimme ”perästä tullaan” -politiikasta ytimestä vaikuttamisen politiikkaan. Tämän politiikan lähtölaukaus oli yllättävä liittymiin NACC:iin tarkkailujäsenenä, mutta varsinaisen sisällön uusi periaate sai Eurooppa-politiikassa: liityimme Euroopan Unioniin, otimme käyttöön euron ja julistimme halumme vaikuttaa Euroopan ytimessä.

Nyt nuo ajat ovat kaukainen muisto. Pääministerimme valittaa, että EU:ssa suuret jyräävät eikä Suomen ääni kuulu EU:n tulevaisuutta pohtivassa konventissa. Lähes koko länsi- ja Keski-Eurooppa kuuluu Natoon, johon Venäjällä on merkittävää vaikutusvaltaa oman erityisjärjestelynsä kautta. Mutta Suomi on päätöksenteon ja keskustelun ulkopuolella.

Lohduttaudumme sillä, että myös Ruotsi, Itävalta, Irlanti ja Sveitsi ovat Naton ulkopuolella. Mutta herätys! Tukeutuminen tuohon puolueettomien viiteryhmään kuului kylmän sodan aikaiseen perästä tullaan -politiikkaan. Sen ei suinkaan pitänyt kuulua Euroopan ytimestä vaikuttavan Suomen ulkopolitiikan ohjenuoriin. Meidänhän piti istua kaikkien pöytien ääressä tasavertaisina päättäjinä. Meidän ei pitänyt jäädä puolueettomien kanssa alaviitteeksi Euroopan historiaan.

Mikä on syy siihen, että emme enää ole Euroopan ytimessä? Voimme syyttää kansainvälisen toimintaympäristön muutosta, mutta mielekkäämpää on pohtia mitkä sisäiset syyt asiaan vaikuttavat.

Luulen, että syitä on kaksi. Ensimmäinen on asenteellinen, toinen perustuslaillinen. Ensimmäinen syy on hybris eli ylimielisyys. Meillä on kansakuntana mennyt viime aikoina vähän liian hyvin. Niinpä ulkopoliittinen johtomme on päättänyt levätä laakereillaan.

Toinen syy on perustuslaillinen. Presidentin ja pääministerin yhteisjohtajuus ulkopolitiikassa takaa sen, että kuljemme aina hitaamman toimijan mukaan. Jos molemmat ovat ytimestä vaikuttamisen kannalla, ei ongelmaa ole. Jos molemmat ovat ”perästä tullaan” -politiikan kannalla, niin silloinkaan ei ongelmaa ole: jäämme vapaaehtoisesti pois vaikuttajien piiristä. Mutta jos toinen haluaa vaikuttaa ytimestä ja toinen tulla perästä niin silloin ongelma on suuri. Jos perustuslaillinen kriisi halutaan tällaisessa tilanteessa välttää, on toimittava hitaamman mukaan – tai järjestettävä asiasta kansanäänestys.

Kansanäänestyksen järjestäminen Nato kysymyksestä tarkoittaisi sitä, että ulkopoliittinen päätöksentekojärjestelmä, jossa presidentti ja pääministeri johtavat, mutta eduskunta päättää ei toimi. Se tarkoittaisi paluuta ”perästä tullaan-jos tullaan” jos tullaan politiikkaan.

PUHEENVUORO SUOMEN ATLANTTI SEURAN PANEELISSA EDUSKUNNASSA 29.11.2002.