Sulavan presidentin surkea perintö

Kirjoittaja:

Keskiviikkona, 11.1.2017  Blogi, Uutiset

Tiedotusvälineet täyttyvät hyvää vauhtia arvioista, joissa kaihoten muistellaan Yhdysvaltain väistyvää presidenttiä Barack Obamaa – kaunopuheista esiintyjää, herkkäsormista kansan ymmärtäjää ja suurta kansainvälistä diplomaattia.

Näistä määreistä ensimmäistä en pysty kiistämään. Obama on taitava puhuja, vaikka fraasit ”let me be clear on this” ja ”they are on the wrong side of history” alkoivat loppuvaiheissa tuntua jo kovin monesti kuullulta.

Muissa suhteissa Obama oli järkyttävän huono presidentti.

Keskiviikkona aamuyöstä puhelimeni piippasi useita kertoja sen merkiksi, että jotain isoa on tapahtumassa. STT:n uutispalvelu tuuppasi neljä (4) teksitiviestipäivitystä Obaman jäähyväispuheesta. Kello 4.05 tulin informoiduksi, että Obaman puheen pääteemoiksi on ennakoitu kansalaisten kykyä vaikuttaa.

Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola arvioi tuoreeltaan, että Obama ”suoriutui puheestaan samaan tapaan moitteettomasti kuin presidentinkausistaan”. Aamukahvia keitellessä mietin olemmeko seuranneet samaa tyyppiä.

Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski listasi (HS 10.1.) Obaman kauden menestyksiä (8 kpl) ja tappioita (7 kpl). Jutussa siteerattu The Atlantic –lehden päätoimittaja Jeffrey Goldberg tekee Obaman kaudesta tahrattoman puhdasta jälkeä. Obaman ajan voitot olivat hänen suuruuttaan, tappiot muiden syytä ja viat olosuhteiden aikaansaannosta.

Kun Obamaa on syytetty itsevaltaisuudesta, se on tietenkin vain ymmärrettävää ”itsenäisyyttä” yksinhuoltajan lapselta.  Obaman jämäkkä lupaus sulkea Guantanamon vankileiri ei toteutunut, koska ”vangeille ei ole löytynyt turvallista paikkaa muualta”. Kuinka monelle republikaanipresidentille olisi annettu yhtä armelias ulospääsy kiusallisesta tilanteesta?

Saavutuksiakin Obamalla on, ja selkeimmät niistä identiteettipolitiikan lohkolla.  Yhdysvaltain talouskasvukin on ollut kohtuullista, jos kohta kasvu on suurelta osin ollut peräisin fossiilisten polttoaineitten tuotannosta, jota Obama on kurittanut kerta toisensa jälkeen.

Mitä epäonnistumisiin tulee, Saarikoski osuu kymppiin luonnehdinnassa, jonka mukaan Obaman ajattelun ongelma on siinä, että maailman diktaattorit eivät tule Ruotsista. Toisin sanoen he eivät ole väkeä, joihin argumentit ja hyvä käytös tehoavat.

Epäonnistumisista hän mainitsee mm. Syyrian, lisääntyneen väkivaltarikollisuuden, kiristyneet etniset suhteet ja jäätyneet vapaakauppasopimukset.  Listaa voisi jatkaa pitkään tämän jälkeenkin.

Demokraatit uskoivat, että Obamasta tulee heidän Reaganinsa, ideologisesti vahva, suosittu ja päättäväinen presidentti, joka luo uuden maailmanjärjestyksen. Tilanne nyt: Demokraattien valta kongressissa ja paikallistasolla on heikompi kuin 80 vuoteen, kansakunnan yhtenäisyys on pirstaleina ja maailma sekaisin.

Hän lupasi vahvistaa poliisin toimintaedellytyksiä ja arvostusta. Amerikkalainen poliisi on rasismisyytösten ja avointen väkivaltaisten hyökkäysten kohde, eikä se ole 1960-luvun jälkeen ollut yhtä heikoilla kuin nyt. Obama lupasi vahvistaa kyberturvallisuutta, mutta hänen oman puolueensa sähköpostit hakkeroitiin.

Obama lupasi pehmentää ISISin ja riisua al-Qaidan aseista. Kuten uutisista lähes päivittäin näemme, projekti jäi kesken. Obama lupasi palauttaa tasapainon Aasian ja Tyynenmeren alueelle. Tulos: Kiina militarisoi täyttä häkää yhtä maailman tärkeimmistä vesiväylistä, Etelä-Kiinan merta. Philippiinit on avoimesti kallellaan Venäjään ja Kiinaan, ja maan kauhugalleriapresidentti Rodrigo Duterte solvaa Yhdysvaltoja tyylillä, joka on peräisin räkälän vessasta.

Venäjä on palannut Lähi-Itään, Krimille ja Itä-Ukrainaan. Obaman apologeetit sanovat, että Ukraina sikseen ja että Obama olisi varmasti pitänyt kiinni sopimuksista ja puolustanut Nato-maita Baltiassa. He jättävät sanomatta, että myös Ukrainaa suojasi aggressioilta kansainvälinen ja USA:n allekirjoittama sitoumus, ns. Budapestin protokolla vuodelta 1994.

Kansainvälisessä politiikassa Obama veti näyttävästi ”punaisia viivoja”, ehdottomia linjoja joiden ylittämisestä seuraisi… niin, mitä? Ei mitään.

Jätettyään uhkauksensa toteuttamatta, Obama sanoi ”murtaneensa jälleen yhden ulkopolitiikan tabun”. Tämä on niin kaunopuheinen selitys omalle epäonnistumiselle, että ehdotan että Obaman rauhanpalkinto muutetaan kirjallisuuden Nobeliksi. Vähenisi nolous edes hiukan.

Professori Niall Ferguson tiivistää Foreign Policy -lehdessä, että Obama jätti jälkeensä tulevien siivottavaksi mittavan geopoliittisen sotkun. Se on suhteellisen oikea arvio, mutta tuskin ensi viikon kolumnien ja pääkirjoitusten todistelun päälinja.

Tämä ei ole Donald Trumpin puolustuspuhe. Toivon, että tulevina vuosina Yhdysvaltain ulkopolitiikka sisältää vähemmän kaunopuheista koheltamista, mutta pelkään että toiveeni toteutuu vain kaunopuheisuuden osalta.

Julkinen sana on EVAn johtaja Matti Apusen blogi. Blogi julkaistaan EVAn verkkosivuilla www.eva.fi.